04/02/2018
Kaipaan huolettomia päiviä. Kaipaan pieniä murheita ja valittamisen iloa. Sitä, että päivä menee piloille, kun auto pitää kaivaa lumihangesta. Tai sitä, ettei tästä kaupungista saa Taleggio-juustoa, Johanin ja Nyströmin kahvia eikä parmesaaniperunalastuja ja että arki on siksi tasapaksua, tylsää eikä ollenkaan ylevää. Ja matkustaakin pitäisi, kun vaan tietäisi minne, voi voi. Miten mahtavaa olisi noin surkea elämä.
Olen jyrän alle jäänyt ja jumissa kemioissani. Muutamassa viikossa huoli ja ahdistus ovat saaneet kehoni kehnoon jamaan. Hermosto on taisteltava takaisin radoilleen, pois pelosta ja vääränlaisesta kemiasta, johon olen vahvasti addiktoitumssa. Olen elävä (?) todiste siitä, miten keho, mieli ja tunteet toimivat fysiologisesti kehnoimmillaan yhteen. Kehoni on alkanut tuottaa viime aikoina pinnalla olleiden tunteiden kemiaa, eikä liemi ole lempeimmästä päästä. Hermosto tottuu samaa rataa kiertäviin ajatuksiin eikä välitä juurikaan enää välittää muunlaisia viestejä. Valitettavasti kaava ei toimi, se sairastuttaa, jotkut uskovat, että jopa solutasolla. En saa ratkottua mitään paremmaksi, vaikka päässä sauhuaa ja korvista tupruaa. Ainut mitä tapahtuu on se, että jumitan.
En auta ketään sillä, että kärvähdän savuna ilmaan. Mutta on helpommin sanottu kuin tehty antaa olla, tyytyä tilanteeseen ja sietää sellaista mihin ei voi vaikuttaa. Olen surkea kaikissa kolmessa. Tarvitsen pelastushenkilökuntaa ja ajatuksia huolettomista päivistä.
Palomiehien sijaan paikalle saapuu Kippari. Päädyn kopiksi tuttuun räpylään. Mieleen alkaa palautua turvasanoja ja turvapaikkoja. Ajattelen pientä kukkulan laella nököttävää italialaista "kotikaupunkiani". Siellä olen ollut murheettomimmillani. Kuljen mielessäni pitkin Via Romaa. Haen lakanat pesulasta. Signorien käsittelyn jälkeen ne tuoksuvat puhtaalle onnelle. En ole koskaan onnistunut saamaan samanlaista lopputulosta, vaikka olen kuljettanut kotiin eräänkin paketillisen Sapone di Marsiglia-tuoksuisia pulvereita ja suopia. Istun piazzallani sen puun varjossa, jonka runko on maastokuosinen tai maikoilen oliivipuiden väliin viritetyssä riippukeinussa kaskaitten säksätyksessä, pinjan paahteisessa tuoksussa. Olen huolen häivättömyyden perikuva, joka suojaa oliivipuiden rungot patalapuilla keinun köysien alta ja tarkistaa illalla sängyn ja sängynalusen skorpioonien varalta. Pilkon ystävän kasvattamia tomaatteja, revin päälle basilikaa, murran mozzarellaa, lorautan päälle omaa öljyä ja ajattelen, että olen maailman onnellisin.
En tietenkään muutu täysin huolettomaksi ajattelemalla lempiasioitani. Ei tunnu vieläkään ihan oikealta hymyillä hyville asioille, mutta päätän lisätä niitä elämään vaikka hampaat irvessä. Ja heti huomenna aloitan muodon vuoksi pienen marinan matkustamisen vaikeudesta, vaikka tässä olisi kuinka oikeitakin vaikeuksia. Sillä luulenpa, että on täysin itsekeitetyistä kemioista kiinni, miten kaikesta loppujen lopuksi selvitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti