POSTIKORTTEJA VENEZIASTA 2/4

31/10/2017

Vaellamme Venezian calleilla kuin majakka ja perävaunu. Päivät toistavat pitkälti samaa kaavaa. Syömme aamiaista omilla kulmillamme Ginon kuppilassa. Joka aamu cremaa huulipielistä lipoen kiroan päivän, jona terveellinen ruoka keksittiin. Ihmisen pitää saada pistää poskeensa uunituoretta cornettoa paksulla cremalla cappuccino kyytipoikana, joka aamu, ilman tunnontuskia!

Colazionea seuraa taivallus pitkin fondamentoja ja campoja, läpi sestierien. Joskus hyppäämme vesibussiin, joka vie meidät kaukaisimpiin kaupunginosiin ja palaamme kotiin kiemurrellen ja pohkeet soiden. Viimeistään puoli kahdelta pysähdymme lounaalle. Dorsodurosta vainuan muutaman uuden, loistavan trattorian. Vältämme paikkoja, jotka käyttävät annoksistaan valokuvallisia opasteita ja tarjoilevat pizzaa aamupäivällä, samoin niitä, joiden listat ovat silkkaa proosaa. Parasta on hyvin tehty konstailematon ruoka. Tason voi päätellä helposti vakoilemalla kuinka iso osa syömäreistä on italialaisia. Armoitettuna vasikansyöjänä, mangiavitellonana, jaan ravintolalle tähteni myös scaloppinojen mukaan.

Seuraamme Guideccan kanaalissa kalastavaa papparaista, jonka vetokärry täyttyy vinhaan tahtiin pikku polpoista. Pappa sen enempää kuin mustekalatkaan eivät tunnu olevan moksiskaan siimojen seassa risteilevistä vaporettoista, vesitakseista ja lukemattomista muista kuljetus- ja yhteysaluksista. Reunakivetys on pinttyneen mustekalan musteen tahrima. Pappa ei selvästikään ole aloittelija. Joka kerta toista lempiannostani, spaghetti alle vongolea, simpukkapastaa syödessäni toivon, että ne ja muutkin nauttimamme merenelävät ovat jostain vilkasliikenteisiä kanaaleja tai Margheran teollisuusalueen rantoja kaukaisemmilta vesiltä pyydettyjä. Veneziassa kannattaa syödä vatsansa täyteen myös cicchetteistä, pienistä sen kymmenen sorttisista suupaloista. Meillä on vuosia ollut oma cicchettipaikkamme, jonne en vielä tänä päivänäkään löytäisi omin avuin. 

Iltapäivän lepotauon jälkeen, ennen illallisaikaa, keskitymme aperitivoihin kotikorttelissa tai Zatteren rannalla. Täydellisen Aperol Spritzin etsimisestä menee maku ensimmäisenä iltana. Olemme onnellisten Aperolien maassa.

Emme kaipaa Venezialta juurikaan uusia kokemuksia. Emme väsy omien intohimojemme ihasteluun. Kippari keskittyy tarkkailemaan kaikkien mahdollisten ohikulkevien alusten liikkeet ja manoveeraukset ja arvioi niitä kuuluvasti. Mies kyyhöttää kanaalin rannalla kuin kala kuivalla maalla, kadehtii paattien kuskeja ja haaveilee välivuodesta vaporettokapteenina. Itse kuljen Veneziassa suuntavaiston kadottaneena ja nautin vanhojen palazzojen ränsistyneistä seinistä, niiden lukemattomista roosan, punaisen ja keltaisen sävyistä, ikkunoiden takaa raottuvista saleista jättimäisine Muranon lasikruunuineen, kanaalien opaalista tummaan turkoosiin vaihtuvasta vedestä ja ihmisistä arkisissa puuhissaan. Kaiken turistihulabaloon takana on todellinen, uskomattoman kaunis kaupunki. Venezia è la vera città.

POSTIKORTTEJA VENEZIASTA 1/4

30/10/2017

Mikä tuttu ja turvallinen kotiinpaluu! Ikkunan takana on sama tuuhea harmaus kuin viimeeksi tänne kirjoitellessani lähes kaksi viikkoa sitten. Sade on hiljentynyt, mutta kosteaa sentään yhä on. 

Olemme palanneet Veneziasta. Viikon verran veden ääni on ollut tyystin toisenlainen, kun kanaali on milloin liplattanut milloin loiskunut talomme seinää vasten. Lähtiessämme pelkään, että kaupunki on lokakuun lopussa vielä aivan liian kesäinen, sillä rakastan Venezian talvea. Normaalisti vaellan onnellisena sumussa ja kaduille tulvivassa vedessä vasta joulukuussa. Silloin Venezia on kauneimmillaan, turisteja vähän ja tuntuu, että on keskellä epätodellisia, maagisia kulisseja. Pelko on turhaa. Vaikka aurinko paistaa melkein joka päivä ja lämpö kohoaa muutamaksi tunniksi kotimaan kesää merkittävästi korkeampiin lukemiin, on silti sopivan kirpsakkaa ja syksyistä.

Asumme Accademian sillan takana Dorsodurossa, rauhassa San Marcon hälinästä. Talomme on kanaaliin päättyvän Callen viimeinen. Muutama harha-askel pimeässä ja homma olisi plopsista. Koti on kaunis, laguunin sävyin sisustettu, kaksikerroksinen ja korkea.

Menee muutama päivä tajuta, että asumme erään Italian kevyen musiikin pitkäuraisimman tähden piilopirtissä. Emme valitettavasti tapaa Signora O:ta, mutta sisustuksen kertomat vihjeet, pikainen googlaus ja paikallinen Seiska vahvistavat epäilymme.

Talo on täynnä Corto Maltesen ensipainoksia ja Hugo Prattin akvarelleja. Haastattelu, jonka luen, paljastaa, että sarjakuvataiteilija on Signoran amore perduto, menetetty rakkaus. Rouva tuntuu olevan yhä iskussa, vaikka ura on alkanut jo -60-luvulla. Julisteet kaduilla kertovat konsertista, jonne emme valitettavasti ennätä. Mysteeriksi jää, miksi Signora vuokraa piilopirttiään turisteille. Lehtien palstoilta tosin selviää, että miehet ovat käyneet hänelle kalliiksi.

FALL LA LAA !

18/10/2017

Fall la laa miten paras syksy! Joka päivä sataa eikä vain meinaa, tihrustelu on tästä lotinasta kaukana. Harmaa on niin täydellisen savuisen sumuisen harmaata, että itkettää - onnesta. Muutaman hetken ajan, kun taivaalle ilmestyy kontekstiin sopimaton valoilmiö, maisema olohuoneen ikkunasta Saimaalle on niin silmiä kirvelevän sinikeltainen, ettei sellaista löydy edes Ruotsista. 

Mitkä täydelliset puitteet hillua löpöpöksyissä viikonloput putkeet! Ja arjet myös. Parhaassa tapauksessa olen pyjamassa varttia yli kolme iltapäivällä, enkä useimpina päivinä koe pienintäkään tarvetta pukeutua toisin ennen aamua. 

Viikon paras syyssekaannus omassa päässä tapahtuu heti maanantaina. Tuulilasinpyyhkijöiden viuhuessa ja ravan roiskuessa ajattelen koko kotimatkan kaikkia ihania loppupäivään mahtuvia himinöintejä. Ennen muuta ajattelen minttuteetä. Kannullinen minttuteetä sopii atmosfääriin kuin villasukka jalkaan. Kotona olen heti kynnyksen ylitettyäni löpöpöksyissä ja villasukissa (ovat taktisessa valmiudessa eteisen tuolilla), sytyttelen kynttilät ja ryhdyn kokkaamaan. Mutta fall la laa, muistan, että listalla oli minttuteetä vasta kun lasissani on punaviiniä. Suppispasta, you old tricky fellow!

Syksyn paras ruska on parvekkeemme puolimetrisellä Japanin verivaahteralla. Tappi uhittele pihan vanhoille kirkuvankeltaisille koivuille ja normivaahteroille niin tulipunaisena, että se vielä räjähtää omahyväisyyteensä. Mikä onni olisi kyetä säilyttämään se hengissä talven yli ja katsella suojalasit silmillä, kun se keväällä syöksee oksista neonvihreää uutta elämää. 

Ultimatumhiminöintiin kuuluvat myös villakääreiden sisältä katsotut elokuvat. Kaikenkattava kauneus on kaunis elokuva. Se jättää paitsi ajattelemaan myös himoitsemaan dominopalikoilla rakentelemisesta. Mikä suloinen ääni lähteekään liikkeestä, jota ei voi pysäyttää. Jos löydän jostain oikeaäänisiä palikoita, tämä sivusto tulee todennäköisesti hiljenemään ainakin talven ajaksi.

Parasta syksyssä on sekin, että pian sen voi aloittaa alusta. Italiassa lehti on vasta kellastumaan päin.

KOLIKON YLELLINEN PUOLI

15/10/2017

Luen jutun, joka käsittelee ystävyyssuhteiden solmimista ja yksinäisyyttä. Siinä eräs haastateltavista käyttää yksinäisyyden lajeista mielenkiintoisia termejä: ylellinen yksinäisyys ja musertava yksinäisyys. Yksinolon ääripäitä kuvaavat nimikkeet ovat osuvia ja jään pohtimaan omia y-pitoisuuksiani.

Yksinäisyys ei ole leikin asia. Suomessa lähes puoli miljoonaa ihmistä kokee itsensä yksinäiseksi. Pahimmillaan yksinäisyys voi kyseenalaistaa ihmisarvon. Silloin se on kaukana sellaisista ylellisyyksistä kuin valinta ja vapaaehtoisuus.

Aina yksinäisyys ei kuitenkaan ole negatiivista. Yksinäisimmillään voi olla myös seurassa. Totta puhuen ihmettelen enemmänkin niitä, jotka kertovat etteivät osaa olla yksin. Eihän yksin ollessa olla yksin. Silloin ollaan itsensä kanssa. Jos tämä olisi Pieniä valkoisia totuuksia-neuvontapalsta, jolla itsensä kanssa viihtymätön tiedustelisi pitääkö olla huolissaan, vastaisin muitta mutkitta kyllä. 

Tarvitsen paljon aikaa itselleni. Puran kuormituksia parhaiten omassa rauhassani. Jos kirjoittaisin kiitollisuuspäiväkirjaa, siellä olisi vakiolauseena merimiehen muijuus. Yksinäisyyteni on useimmiten ylellistä. Se perustuu Kipparin törneihin, vapauteen valita ja terveeseen itsekkyyteen. Voin määritellä yksinäisyyteni määrän, laadun ja intensiteetin. Ylellinen yksinäisyys on harmonian ja seesteisyyden linnake. Siellä kukaan ei pahoita mieltään, koska asiat menevät aina soittajan pillin mukaan. Siellä voi huoletta osoittaa huomiota vain omalle navalle, kynttiläillalliset ja tangot ovat itsestä kiinni. Kyse on oman tilan ottamisesta. Lienee tarpeellista muillekin kuin merimiehen muijille.

Ylellisessä yksinäisyydessä olen vahva ja turvassa. Olen itsevarma, pärjään ja voimaannun. Erityisen luksusta ylellinen yksinäisyys on, jos samaan aikaan tuntee hyvää ikävää tai on kaivattu. Musertava ulkopuolisuuden tunne ja se, ettei kuulu mihinkään ovat silloin tunteita ulkoavaruudesta. 

Tätä naputellessani saan Kipparilta kuvaviestejä rahtilaivan rauhasta. Niissä Välimeri kimmeltää jotenkin hiukan liian sinisenä. Kuvissa vietetään allaskannen avajaisia. Kaiken huipuksi muutaman kuutiometrin kokoisen uima-altaan pohjaan on maalattu delfiinejä merimiesten iloksi. Inspiraatio syntyy kuulemma kaiken kiireen keskellä oikeita delfiinejä katsellessa. Kipparin yksinäisyys alkaa yllättäen tuntua omaani paljon ylellisemmältä. On hyvä, että laiva seilaa kohti lentokentällistä satamaa ja törni(mme) alkaa olla lopuillaan. Pröystäilyn päivät ovat ohi. Yli (voima)varojen eläminen horjuttaa aina tasapainoa - kolikon kummallakin puolella.

METALLINAINEN

12/10/2017

En ole muuttunut supersankariksi. (Harmi, sillä tulee mieleen muutamakin kohde, jonne voisi kolahtaa metallinhohtoisessa viitassa, sukkapuvussa ja naamiolaseissa palauttamaan hommaa tolalleen.) Siitä huolimatta huomaan olevani melko metallinen nainen.

En ymmärrä lääketieteestä mitään. Ihmiskehon toimintojen tuntemukseni on peruskoululaisen tasoa. Yllättävää kyllä, kiinaksi asia alkaa tuntua harvinaisen selvältä. Tarkemmin sanottuna harvinaisen tutulta. Osallistun tilaisuusteen, jossa Terhi jakaa kiinalaiseen lääketieteeseen perustuvaa viisautta ihmisestä. Kiinalainen lääketiede pohjautuu viiteen elementtiin: Maahan, Metalliin, Veteen, Puuhun ja Tuleen. Opin, että emme koostu pelkästään yhdestä elementistä, vaan meistä löytyy kaikkien elementtien ominaisuuksia. Alan kuitenkin tuntea oloni varsin metallipitoiseksi.

Silloin kun tieteenalan kimuranttien kokonaisuuksien haltuunotto kangertelee, kannattaa paneutua yksityiskohtiin, erityisesti itselleen edun mukaisiin. Metallielementtisen vahvuuksia ovat kauneuden ja estetiikan taju, eleganssi, elämänlaadun arvostaminen sekä elämän syvempi ymmärtäminen, samoin tarkkuus, selkeys ja järjestys. Tässä kohtaa tunnen olevani lääketieteellinen ihme kiinalaisittain. Kuin pisteeksi i:n päälle Terhi kertoo, että Metalli-elementin väri on valkoinen. 

Heikkouslistan kohdalla metalli alkaa hiertää harvinaisen tutuista paikoista. Pahimmillaan metallinen tyyppi on vetäytyvä pessimisti (Missi Pesti) ja kyyninen perfektionisti. Heikoimmillaan ja epäsuotuisissa olosuhteissa hän voi olla jäykkä ja taipumaton, tuntea suurta tyhjyyttä tai arvostuksen puutetta.

Elämme syksyä, Metallin vuodenaikaa. Aika on otollista irtipäästämiselle ja luopumiselle. Otan opikseni. Kierrättää voi muutakin kuin tavaraa, joka ei enää tuota iloa. Aion listata kaikki tarpeettomiksi käyneet ajattelumallit, pelot, luulot, olettamukset ja tunteet ja tehdä niinkuin pelkomummoni teki kaiken turhan kohdalla, polttaa ne, listoineen päivineen.

Metallinainen on elementissään syksyllä. Se pukeutuu cashmiriin ja kaivautuu lajityypilleen ominaisesti syvemmälle mohairvällyihinsä. Jäykistymisen estämiseksi metallinainen nautiskelee silloin tällöin elämästä myös elementin ruokasuosituslistojen ulkopuolella. Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin Yin&Yan - Balance is Everything.

P.S. Kaikki mahdolliset asiavirheet ja holtittomat yleistykset johtuvat rajallisesta ymmärryksestäni sekä pilkkeestä silmäkulmassani.

VIIME PÄIVIEN PARHAAT

10/10/2017

Jos antaisin alteregoni Missi Pestin valita, tämän postauksen otsikko olisi Viime päivien paskin. Virsi olisi lyhyestä kaunis ja siinä vaikerrettaisiin valokuvien puutetta. Albumissa on nimittäin kaksi julkaisematonta kuvaa: ylivalottunut selfie ja töppöset matolla. Vaan Missipä ei saa valita. Tämän blogin ydin on sanomassa ei kuvissa. Eritoten kun noissa kahdessa kuvassa esiintyvät viime päivien parhaimmat materialistiset onnentuojat.

Hullulla on halvat huvit, tiedetään. Täsmälleen ottaen ne ovat kymmenen euron hintaiset ja yönsinistä samettia. Töppöset ovat ainakin puoltatoista numeroa liian suuret, mutta eivät irtoa jaloistani tuskin enää koskaan. Ja parempi niin, sillä monesta viattomaksi luulemastani tyypistä on kehittymässä niiden vaikutuksesta samettitöppöskleptomaani. Niitä vaanitaan silmät kiiluen ja kuola valuen, niiden perään voihkitaan ja niitä silitellään pöydän alta. Joogaan on pakko mennä vanhoissa lantsareissa, ettei tarvitse palata kotiin pelkissä villasukissa. 

Ei vain viime päivien, vaan ehkä koko second hand-haukkaurani paras löytö on ihana italialainen talvitakki. Se on siroa pultsarimallia, joka istuu kuin nakutettu ja on niin laadukasta villaa, että se keinuu ylläni. Varsin miellyttävä tapa pelastaa palttoon kokoinen pläntti maapalloa hukkumasta tavaraan! Ihan parasta on, että kaupunkiin saatiin vuosi sitten 2ND STEP-putiikki ja ihana Katja sitä pitämään. 

Viime aikojen oikeaa parhautta ovat tietysti ihmiset. Pikaisella laskutoimituksella saan uusimpien kavereitteni keski-iäksi 16,8 vuotta. Ei jää syksyn erakkoputki päälle, eikä ala kasvaa sammalta, kun pyörii samoissa piireissä milloin puolivuotiaan, milloin kahdeksanvuotiaan kanssa. Joukon ainoan täysikäisen kanssa vietämme syksyn ihanimmin kuplivan illan. Ei sillä, että maissinaksuissa tai vaahtotateissakaan mitään vikaa olisi. 

OMANTUNNON JUTTU

05/10/2017

Mitä yhteistä on käyttämättömillä treenikamppeillani, fudgella, puhelimen vihreän luurin vähäisellä näppäilyllä ja sotkuisella alusvaatelaatikollani? Aivan oikein. Ne laukaisevat sitkeän kolkuttamisen. Ennen kuin huomaankaan olen päästänyt pääni sisään erittäin ärsyttävän vieraan nimeltä huono omatunto.  

Ollakseen huono omatunto, se hoitaa hommansa erittäin hyvin. Se marhaa perässäni ja louskuttaa taukoamatta leukojaan. Se osoittelee lenkkareita, jumppatrikoita ja nojatuolin alle kätkettyjä käsipainoja. Se tuhahtelee hyötyliikunnalle. Koetan selittää, että käyn kävelylenkeillä ja joogassa, mutta moinen piipertäminen ei sille riitä. Hikeä, veren makua ja penikkatautia sen olla pitää!

Parin kuutiosenttimetrin kokoinen suolakinuskifudge-klöntti jää kirnuamaan kitalakeeni, kun huono omatunto hyökkää soimaamaan kesken hartaan imeskelyn. Sen mukaan hyvät ihmiset syövät hunajamarinoituja tofukuutioita ja osaavat nauttia elämästä sokerihumalaa ylevimmin tavoin.

Kun makaan sohvalla puhelin kädessäni ja selaan somea, huono omatunto työntyy sekaan ja kertoo miten säälittävä ystävä olen. Olen myös surkea tytär, onneton sisko ja aivan toivoton sukulainen. Hyvien ihmisten sormet ovat liimautuneet puhelimen vihreään luuriin, eivät instagramiin. Sen mielestä voin syyttää vain itseäni, kun ihan pian jään yppösen yksin tähän kylmään maailmaan. 

Alusvaatelaatikolla alan saada tarpeekseni huonon omantunnon jutuista. Se, etten ole jaksanut enää viikata pikkuhousujani neliömäisesti saa KonMarin kuulemma hyvin surulliseksi. 

Olen viime aikoina oppinut, että voin valita ajatukseni. Voin ajatella, että olen lihasmassaton surkimus tai että tarvitsen juuri nyt jotain muuta kuin suorittamista. Voin syödä fudgea naama nuivana tai naama onnesta tahmeana. Voin ajatella, että olen syypää siihen, kun puhelin ei pirise tai vain toinen hiljaisista verkkoyhteyden toisessa päässä. 

Tervemenoa huono omatunto. Vaihdan sinut hyvään. Kolkuttele seuraavan kerran, kun sinulla on oikeaa asiaa.