30/10/2017
Mikä tuttu ja turvallinen kotiinpaluu! Ikkunan takana on sama tuuhea harmaus kuin viimeeksi tänne kirjoitellessani lähes kaksi viikkoa sitten. Sade on hiljentynyt, mutta kosteaa sentään yhä on.
Olemme palanneet Veneziasta. Viikon verran veden ääni on ollut tyystin toisenlainen, kun kanaali on milloin liplattanut milloin loiskunut talomme seinää vasten. Lähtiessämme pelkään, että kaupunki on lokakuun lopussa vielä aivan liian kesäinen, sillä rakastan Venezian talvea. Normaalisti vaellan onnellisena sumussa ja kaduille tulvivassa vedessä vasta joulukuussa. Silloin Venezia on kauneimmillaan, turisteja vähän ja tuntuu, että on keskellä epätodellisia, maagisia kulisseja. Pelko on turhaa. Vaikka aurinko paistaa melkein joka päivä ja lämpö kohoaa muutamaksi tunniksi kotimaan kesää merkittävästi korkeampiin lukemiin, on silti sopivan kirpsakkaa ja syksyistä.
Asumme Accademian sillan takana Dorsodurossa, rauhassa San Marcon hälinästä. Talomme on kanaaliin päättyvän Callen viimeinen. Muutama harha-askel pimeässä ja homma olisi plopsista. Koti on kaunis, laguunin sävyin sisustettu, kaksikerroksinen ja korkea.
Menee muutama päivä tajuta, että asumme erään Italian kevyen musiikin pitkäuraisimman tähden piilopirtissä. Emme valitettavasti tapaa Signora O:ta, mutta sisustuksen kertomat vihjeet, pikainen googlaus ja paikallinen Seiska vahvistavat epäilymme.
Talo on täynnä Corto Maltesen ensipainoksia ja Hugo Prattin akvarelleja. Haastattelu, jonka luen, paljastaa, että sarjakuvataiteilija on Signoran amore perduto, menetetty rakkaus. Rouva tuntuu olevan yhä iskussa, vaikka ura on alkanut jo -60-luvulla. Julisteet kaduilla kertovat konsertista, jonne emme valitettavasti ennätä. Mysteeriksi jää, miksi Signora vuokraa piilopirttiään turisteille. Lehtien palstoilta tosin selviää, että miehet ovat käyneet hänelle kalliiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti