JOULUKUUIHMINEN

30/12/2018

Olen tajunnut, että olen paremminkin joulukuuihminen kuin jouluihminen. Vähintään kolme ensimmäistä viikkoa jouluunnun täysin palkein, vailla kiireen tai stressin häivää. Viiletän konserteista kukkakauppojen kautta glögikinkereihin ja päässäni pyörivät lähinnä joulukuusen vuoden teema ja se hankkisinko kerrankin sen metri kertaa metrisen Fazerin suklaarasian vai pienen ja tavallisen, jossa on ne neljä pahaa sitruunajuustokakkukonvehtia. Mutta aattoaamuna herään tulpattuna ja valtaisan joulu-ummetuksen vallassa. En oikein handlaa jouluaattoa. Luisun sen lapasiin ja annan handlata itseni. Vahvassa keski-iässäkään en omaa niin paljon rohkeutta, että aloittaisin päiväpyjamasta yöpyjamaan antisosiaaliputkessa vaeltelun jo aattona. Kippari ehdottaa ratkaisuksi rahtilaivaa. Ensi vuonna aion vakavissani uskaltaa.

Pyhinä olen jo tiukasti pyjamissa ja bäk in bisnes. Ruotsin kielisellä rannikkoseudulla kultalusikalla kultajyviä syönyt luomunissemme osoittautuu kaikkien siitä maksettujen kultaeurojen arvoiseksi. Päivät lipuvat konjakkisinappikinkkuvoileipiä ja kotitekoista lakritsifudgea imeskellen, lueskellen, sarjoja katsellen ja välillä päiväunia ja samppanjaa siemaillen.

Kuun viimeisinä päivinä päässä alkaa pyöriä paitsi raikkaaseen talvisäähän poikkeaminen myös pöydän putsailut. Yhtä kovasti kuin haluaisin rohjeta olla aattoanarkisti, haluaisin eroon asioista, joita mieleni jankuttaa, mutta jotka eivät jankuttamalla parane. Keksin idean, johon liittyy konkreettinen rituaalimainen teko, sillä mieleni, ajoittaisen viholaiseni, kanssa eivät läheskään aina pelkät sopimukset pidä. Kirjoitan vessapaperiarkeille asioita, joiden piinasta haluan vapautua. Sitten vedän arkin kerrallaan kunnan viemäriverkostoon. Serlaa kuluu mm. seuraaviin: jalkakyykyt, pattitilanne yksi, sokeriton elämä, pattitilanne kaksi, suolaton elämä, arvottomuuden tunne, huonommuuden tunne, pattitilanne kolme jne.

Kunpa löytäisin jostain vielä sellaisia taivaalle lähetettäviä kuumailmapallotoimintoisia lyhtyjä. Ilmapallotkin ajavat asian, mutteivät ole ollenkaan niin lyyrisiä. Lähettäisin jokaisen lyhdyn mukana jonkin keskeneräisyyden, jota en saa sitäkään mielen ratkonnalla valmiiksi. Heittäisin keskeneräisyydet tuulten huomaan. Toiveet, ikävät, muutokset, tulevat ihanuudet, asioiden parhain päin järjestymiset.

RAKAS JOULU

11/12/2018

Kirjoitan sinulle jo toista vuotta peräjälkeen tänne blogiin. En oikein taaskaan tavoita sinua. Odotan sinua kovasti, mutta tuntuu ettemme kuitenkaan koskaan kohtaa, sinä ja minä. Mikä meidän suhteessamme näin mättää? Olin kuitenkin ennen ihmisesi. Nykyisin tunnut samalta kuin nuoruuteni mahdottomat rakkaudet, kaukaiselta haavekuvalta.

Jos ihan rehellinen olen, en ole ollenkaan varma, oletko oikeasti sellainen kuin ulos päin annat ymmärtää. Oletko täysin oma itsesi vai ehkä vähän hukassa sinäkin? Meneekö sinulla liian lujaa, ehditkö enää pohtia, kuka oikeasti olet? Vai olenko minä muuttunut liikaa? Enkö enää saa suhteestamme sitä, mitä toivon? En ihmettelisi yhtään, jos joku olisi kirjoittanut ongelmiimme pureutuvan elämäntaito-oppaan ja listannut meille kymmenen steppiä, joiden kautta voimme ottaa tilanteen haltuun ja saada suhteellemme uuden suunnan. Tai jos google löytäisi tapaukseemme erikoistuneen ja meidät ratkaisuun opastavan gurun.

Voi olla, että jouluradio on sekoittanut pääni. Sinusta kertovien laulujen sanat ovat niin perin kummallisia. Koetan kovasti samaistua niihin ja löytää tarttumapintaa suhteeseemme, mutta menen ihan sekaisin. Rintojen pitäisi olla riemusta rikkaita, tähtisilmien pitäisi loistaa ja kaiken huipuksi vankien pitäisi päästä vankiloistaan. Mitä siitäkin tulisi? Italian katolinen kirkko ja miehet mekoissaan ovat vieneet viimeisenkin uskon härkien kaukalossa nukkuvaan lapseen, eikä yhtään enempää fiilistä tule Nissepolkasta; Hupsis tupsis vaan, huppeli on kylläkin nousujohteinen ja rupsis paukku. Ja mitä sitten, jos jouluna ei ole lunta? Tip tap ja buona notte! Kuka näitä keksii?

Mitä suurempaan ääneen toitotat, että mieleni pitäisi olla hyvä, lämmin ja hellä, sitä enemmin tuntuu, etten riitä sinulle. Soimaan ja grillaan itseäni siitä hyvästä kuin sikaa sähköuunissa. Maalailet kuvia, joissa meidän pitäisi viettää aikaa muiden seurassa, mutta jos aivan rehellinen olen, olisin kanssasi niin paljon mielummin pienissä ympyröissä. Tiedäthän sinä minut, kadotan niin helposti itseni suurissa joukoissa. Tälläydyn vuoksesi juhlamekkoon, vaikka ainut mihin haluaisin pukeutua on lumiukkokuvioinen aikuisten potkupuku ja villasukat.

Ajattelen joskus niitä aikoja kun annoin meille kaikkeni. Paketoin tarkkaan mietityt lahjat silmiä hiveleviin kääreisiin, vaadin kuuselta yliluonnollista tuuheutta ja juustotarjottimelta sellaista, mitä kaakkoisen rajaseudun pikkukaupungilla ei yksinkertaisesti ollut tarjota. Säädin ja viilasin, että meillä olisi kaikki mahdollisimman upeaa. Ulkoisesti suhteemme oli kimmeltävän glamöröösi. Kun aattoiltana umpiväsyneenä vihdoin poksautimme samppanjapullon auki, purskahdin usein ihmetykseksesi itkuun.

Toivon siemen taitaa olla nyt siinä, että teemme meidät sydämiimme. Enkä tarkoita sitä kulunutta laulua, jossa kaiken keskelle syntyy vielä lapsikin, vaan että kohtaisimme toisemme sellaisina kuin olemme - ilman odotuksia, paineita, vaatimuksia tai suhteemme suorittamista, aitoina ja oman näköisinämme, vaikkemme ihan (pipari)muottiin sopisikaan. Ja jos jostain vielä löytyisi tuoksuvia hyasintteja, meillä totisesti saattaisi olla uusi mahdollisuus.

Have Yourself a Merry Little Christmas!

VIMMAN VALLASSA

30/11/2018

Koluamme Obaman Michellen kanssa kaappeja. Tai minä koluan ja Michelle tarinoi vieressä. En justiinsa keksi mitään tyydyttävämpää kuin roskien lajittelu ja roinasta eroon pääseminen. Kannan tavaraa kierrätykseen ja kirpputorille sellaisella vimmalla, että jos Kippari nyt sattuisi tulemaan töistä kotiin, olisi suuri vaara, että mies päätyisi hintalappu otsassaan second hand rekkiin.

Kuuntelen Amerikan entisen ensimmäisen naisen itsensä lukemaa äänikirjaa Becoming samalla kun vapautan kaappeja parittomien purkin kansien ja iskemättömien vispilöiden tunkkaisesta energiasta. Michelle vaikuttaa hyvältä tyypiltä, homma etenee hänen kanssaan kuin rasvattu. KonMari on tehotiimimme rinnalla so last season. Sitä paitsi kyllästyin jo aikaa sitten neliöimään pikkuhousuja värikoodattuihin rivistöihin ja viikkaamaan sukkia säntillisesti. Olen palannut viskelemään ne tiukkoina kääröinä ja epämääräisinä läjinä suoraan narulta laatikkoon. Ihan sama, tulkoot ruttuisissa mytyissään miten surullisiksi tahansa. Marin perintöä on ainoastaan tämä vimma päästää irti.

Miten mielenkiintoista olisi kuulla Michellen huusholleeraamisesta. Järjestyksen ihmisenä hänen kaappinsa ovat varmasti ilman henkilökuntaakin jämptisti ojennuksessa, Toisin kuin Barackin, joka on kotioloissa huithapeli. Kirjan alussa Michelle kertoo miten hän hiukan Valkoisesta talosta muuton jälkeen viettää iltaa yksin kotona. Mies on reissussa ja lapset missä lie. Michelle nauttii. Hän saa, ilman huippukokin väliin punkemista, valmistaa iltapalakseen juustopaahtiksen ja siivota sotkunsa itse. Olen tähänastisen kuulemani perusteella vakuuttunut, että rouva jalat maassa Obama viihtyy myös kotihommissa. En ihmettelisi yhtään, jos turvamiehet silloin tällöin joutuisivat siivouspuhurin jälkeen kärräämään lastin epämääräisiltä tahoilta saatuja tuikkulyhtyjä ja lahjuskristalleja paikalliseen Konttiin.

Oma touhottamiseni tuskin huipentuu tyhjinä ammottaviin hyllyihin. En ole yhden paistinpannun nainen. Haluan aamuisin valkata kahvimukin kulloisenkin fiiliksen mukaan ja kattaa pöydän täydellisen astiaston sijaan eriparisilla laseilla ja lautasilla. Vanha apteekkarin talon astiakaappi pursuaa aarteita Kaj Frankin Killasta Adrianan Toscanassa maalaamiin rustiikkeihin keramiikka-astioihin. Entisen piian viisaus "vie mennessäis ja tuo tullessais" toimii kohdallani turhankin hyvin. Michellen siivittämänä tyhjenneet hyllyt täyttyvät vinhaa vauhtia jonkun toisen irti päästämistä Arabian vanhoista Ruska-kupeista, joista teen juominen tuntuu erityisen hyggeltä juuri nyt.

Koen valtaisaa mielihyvää kaappiraivauksen jälkeen. Vaikka moska on ollut ovien takana pois silmistä, ei se ole ollut pois mielestä. Miten paljon huonoa energiaa moinen sitookaan! Alan uskoa vapaan virtauksen voimaan, kun projektin ensi metreillä herään maanantai-aamuun virkeänä ja hymyilevänä.

Feng shuita varjostaa kuitenkin musta pilvi. Se on jämähtänyt päällemme tarkalleen kaksi kerrosta ylempänä, ullakolla. Kanahäkkivinttikomeromme eroaa rivistön muista kanahäkeistä sillä, että sen metalliverkkoseinässä on huomattava, ulkoneva pullistuma. Koppipahanen on räjähtämispisteessä. Jahka joskus muutamme, aion kylmän viileästi paeta paikalta muuttoautolla koskemattakaan siihen. Jos naapurin muistihäiriöisen mummon syyttäminen vinttikomeron valtauksesta ei mene läpi, olen valmis vaihtamaan henkilöllisyyteni peittääkseni jälkeni ja osuuteni sen tilaan. Vinttikomero numero 21, never heard!

NOJATUOLILLA NAPOLIIN

23/11/2018

... ja muutamia muita kertomuksia...

Kärsin aika ajoin siitä, että juttu ei luista. En jaksa porinaporukoita, sosialiseeraamista enkä jonninjoutavaa jaagaamista. Kuljen vastamelukuulokkeet korvilla ja suljen kanavia. Sanattomaksi en kuitenkaan jää. Hiljaisuuteen pakenemisen ohella paras paikka piiloutua älämölöltä on vällyjen alla muiden kirjoittamien rivien välissä. Luen ja kuuntelen - talvi voisi vallan hyvin puolestani soljua sivuja kääntelemällä.

Vilttiketjuuni on viime aikoina kuulunut joukko upeasanaisia naisia. Parhaillaan viivyttelen -80-luvun lopun Napolista kertovissa lauseissa, sillä Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina päättää tetralogian enkä millään hentoisi päästää Lilaa ja Lenucciaa menemään. Neljässä kirjassa seurataan ystävysten elämiä -50-luvulta -90-luvulle. Taustalla napolilaiskorttelin kummisedistä tulee comorristeja ja italialainen yhteiskunta sekä muuttuu että pysyy ikisamana. Side on sana, jonka vahvuuden, niin hyvässä kuin pahassa, tuntee läpi neljän kirjan.

Alkuviikosta hbo:lla alkoi ensimmäiseen, Loistava ystäväni-kirjaan pohjautuva sarja, joka kertoo tyttöjen lapsuudesta. Pelkäsin, että nähtynä tarina pilaantuu, lässähtää tai jopa halveeraa kirjailijan työtä. Mutta ei, sarjan kauneus lyö kertakaikkisesti ällikällä. Vaikka Napolin laitakaupungin karu kortteli on täynnä kurjuutta, väkivaltaa ja jännitteitä, on sarja kauneimmista kaunein. Olen katsonut tähän mennessä molemmat ilmestyneistä jaksoista kahteen kertaan ja itkenyt onnesta. Jännitteet kaikessa ja kaikkien välillä ovat sellaisilla taajuuksilla, joille Napolin murretta ja draamaa taitamaton mielikuvitukseni ei kirjojen kautta yksinkertaisesti pysty virittymään. Lenua ja Lilaa lapsina esittävät Elisa del Genio ja Ludovica Nasti ovat käsittämättömän lahjakkaita ja karsimaattisia eikä muu näyttelijäkaarti kovin paljon tytöille kalpene sekään. Ennen ensi maanantaita olen tätä menoa hiulannut hbo:n olemattomiin. 

Napoli-sarja ei aiheuta todellisen Napolin kuumetta. Rakastan Etelä-Italiaa, sitä miten ihmiset hellittelevät toisiaan päättämällä etunimet toiseksi viimeisen tavun vokaaliin, heidän tulisieluisuuttaan ja elämäniloaan, mutta pari käyntiä kakofonian pääkallopaikalla riittää vastamelukuulokkeissa kulkevalle.

Sen sijaan halun maleksia Kallion kaduilla toteutin välittömästi Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu-kirjan luettuani. Ensi lauseiltaan kepeältä hömpältä vaikuttava tarina on painavaa tekstiä ihmisen ulkopuolelta tulevien odotusten ja omien halujen ristiriidoista. Olen vakuuttunut, että kirja on lisännyt maamme marketeissa Taffelin Broadway sipsien ja Pirkan valkosipulidipin menekkiä, sillä päähenkilön matkassa kulkeminen ilman kyseisiä tykötarpeita on yhtä mahdotonta kuin sokerimunkin syöminen huulia nuolematta.

Cofi teibölilläni on aina pino kirjoja. Selaan sivun tai pari, inspiroidun, oivallan, makustelen tai kerään nälkää. Juuri nyt pöydällä hengaavat Julia (Thurén, Kaikki rahasta), Hanna (G Kokkaa), Ella (Kanninen Toscanassa) ja Anna (the Sydänjuttu, ihanimmista ihanin, Taipale). Toivottavasti seurueeseen liittyy pikimmiten myös Michelle (Obama).

Kun treffaamme ystävämieheni kanssa, puhumme aina kirjoista. Viime kerralla käsittelyssä oli Hans Roslingin Faktojen maailma (asiat ovat paremmin kuin luulet). Ystävä testaa tietämykseni maailman todellisesta tilasta kirjan 13 monivalintakysymyksellä. Yleisin tulos testin suorittaneilla on kuulemma 2/13 olipa kyseessä sitten opettaja, toimittaja, investointipankkiiri tai Nobel-palkittu. Sama testi on tehty simpansseille asettamalla a, b, ja c-vaihtoehtojen kohdalle banaaneja. Tulokset osoittavat, että simpanssin banaaninpoiminnalla toteen näytetty maailmantilatietämys päihittää mennen tullen ihmisen tietämyksen ja että pallo on kansoitettu harhaluuloisilla. Siksi saanenkin rinta rottingilla päättää tämän kirjallisen ponnistukseni kertomalla, että kuulun professori Roslingin tiimin lisäksi maailman tilasta perillä olevien nisäkkäiden älymystöön tuloksella 9/13.

LIIKKEESSÄ PAIKOILLAAN

15/11/2018

Alan muistuttaa pappavainaatani, joka jämähti viimeisiksi vuosikseen keinutuoliin lukemaan Valittuja paloja, Nykypostia ja Kansa taisteli-lehteä. Nautin siitä, että elämä on tasaista. Olen vaihtelunhaluinen, mutta tylsää minulla ei ole koskaan varsinkaan silloin, kun ei tapahdu mitään. En muista milloin olisin ollut edes kiireinen. 

Toisaalta kun ihmiset pitkän tapaamistauon jälkeen pyytävät kertomaan kaiken mitä kuuluu, takeltelen vähän nolona tavalliset hyväni. Ei ole tapahtunut maata mullistavia enkä ole edennyt minnekään sitten viime näkemän, vaikka muistelen suureen ääneen luennoineeni päämääristäni ja siitä mihin kaikkeen olen kykeneväinen. Olla möllöttelen mukavuusalueellani enkä elämäntaito-oppaiden ja -gurujen mukaan halua tarpeeksi, en ole tosissani. Elämäni saattaa olla valumassa pahasti hukkaan. Suunnan tsekkauksiin, irtiottoihin, harppauksiin ja ennen kaikkea todelliseen muutokseen tarvitaan todellisia tekoja.

Pappani ei totisesti kuulunut aikansa eläkeläisten dynaamisimpaan kärkeen ja alkaa tuntua, ettei omena ole kauas sukupuusta pudonnut. Ristiriitaista tilanteessa on kuitenkin se, että näen itseni villasukissa hiihtelyn ytimestä, mukavuusalueeni vällyjen alta hyvinkin kirkkaasti henkilönä, jolle on tapahtunut muutos. Nyky- ja meedioimani tulevan tilanteen välissä ei ole muutosvastarintamaa, siinä ammottaa yksinkertaisesti syvä, musta, pimeä ja ylitsepääsemätön kuilu. En tiedä miten muutos tehdään. Jos alan pää sauhuten ratkomaan ja suorittamaan ylitystä, tuskastun. Haalin paikalle jos jonkinlaista tuupparia ja neuvonantajaa, jotka sumentavat ajatukseni hokemalla "hyppää, Jaana, hyppää!" Kun en hyppää, olen munaton nainen, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Niin sanovat gurut ja katoavat hedelmällisempien kuilujen reunoille.

Entä jos en olisikaan kuten pappani, joka ei jälleenrakentelujen jälkeen kaivannut muuta muutosta elämäänsä kuin postin tuomat uudet numerot lempilukemisistaan. Tai entä jos paikoillaan pysyminen onkin liikettä, vähän niin kuin oleminen on tekemistä? Jos siis haluan ja olen tosissani, voisiko olla niin, että muutos syntyykin rauhassa kypsymällä? Niin kuin viini tynnyrissä. Ehkä kaikki viisaus onkin siellä jo.

ITSEENSÄ HURAHTANUT

02/11/2018

Kirjoitan pitkät pötköt ihanuuksia. Kaikkea, millä olen itseäni viime aikoina lellinyt, olan takaa ja Uudenmaan kautta. En saa klikattua juttua julki, sillä alan ajatella millaisen kuvan itsestäni annan näinä vakavina aikoina. Kuulostanko henkilöltä, joka jättää jälkeensä kermavanan ja jolla on kultalusikka, jos ei nyt ihan koko ajan suussa, niin ainakin kaapissa? Annanko kuvan itsekkäästä egosentriköstä ja hedonistista, joka viis veisaa siitä, että pallo on poksahtamaisillaan jalkojen alta? Koetan kirjoittaa hurvittelujen väliin ekotekojani, mutta niiden esittely vasta kornilta kuulostaakin. Maailmansivu on jauhettu, että rakasta ensin itseäsi ja vasta sitten muita, mutta kun homman sisäistää, onkin riski, että alkaa näyttää keijupöllyissä kuplassaan juhlivalta ilmapallopäältä.

Taivahan tosi on, että olen hurahtanut itseeni, vihdoinkin. Halle mun lujaa! Ja että Kipparin törnikuukausina normiviikossani on 140 ylimääräistä tuntia (viikon 168 tunnista), jotka käytän pääsääntöisesti itseni ympärillä pyörimiseen. Pitäsikö hävetä? Ja jos, niin mitä?

Sitäkö, että olen työstänyt elämäni tähän jamaan? Oppinut jotain arvokkuudestani? Sitäkö, että kysyn aina ensin itseltäni? Tai etten suostu jäämään muiden jyrien alle? Tai jos ei muuta, niin sitä, että nyt ei tunnu tarpeelliselta antaa kotia viipurilaiselle katukissalle tai syödä päivästä toiseen pelkkää kaalia? Ryhdynkö häpeämään sitä, että jotkut asiat mistä nautin, eivät ole kestävää kehitystä? 

Itseensä lääpällään oleminen ei tarkoita itsekkyyttä. Se on pähkinänkuoressaan hyvää tekevien juttujen valitsemista paskoja fiiliksiä aiheuttavien sijaan. Uskallan väittää, että oman hyvinvoinnin asettaminen valintojen perustaksi on myös paras sijoitus globaalisti, universaalisti, ekologisesti tai mitä näitä nyt on, että kuulostaisi mahdollisimman mahtipontiselta. Keksin päivittäin hyvää tekeviä juttuja, joihin tarvittaisiin pullea pankkitili, mutta useimmiten riittää, että elämän cv:ssä on titteli nautintotaitoinen kauniinmetsästäjä.

Lopuksi poimin alkuperäiseltä kilometrin mittaiselta listalta muutaman ihanuuden, jotka valitsen saletisti mielummin kuin esimerkiksi jalkakyykyt:

Elokuvat ja sarjat. Koska olen lääpällään myös Lauri Tilkaseen, en löydä moitteen sanaa Olavi Virta-elokuvasta. Kriitikot haukkuvat kilpaa ohjaustyötä ja ovat sitä mieltä, että Olavin elämä on filtteröity lällyksi kiiltokuvaksi. Mielestäni Olavi on koko elokuvan sivuseikka. Parasta ovat Lauri, -50-60-luvun Helsinki ja Hopeinen kuu. Pidän myös Rannalla-elokuvasta. Jännite pääparin välillä on käsinkosketeltavaa. Usein iltaisin nautiskelen palan sarjaa. Tykkään uudesta ranskalaisesta Paris etc:ta ja toisen kauden Sorjosesta. Ilkka Villin ihanat ripset kompensoivat Ville Virtasen kamalat maneerit ja kotikaupungin fiktiiviset veriteot, mutta ei täällä kukaan ilman rollaattoria liikkuva käytä yksikön kolmannesta muotoa hää eikä mennä-verbistä käskymuotoa mäne, vähiten kolmekymppinen perheenäiti, jonka kylpyhuoneen kaakeleiden takaa löytyy ruumis.

Hemmotteluhoidot. En ole koskaan käynyt taivaassa, mutta ihohoitola Lupauksen jälkeen olen käynyt kasvohoitotaivaassa. Olen jo pitkään ollut luonnonkosmetiikan arvoinen, mutta visiitti on laatuaan ensimmäinen luomuhoito. Herra mun jee mikä nirvana! Naamataulua haudotaan milloin pellavaisilla käärinliinoilla milloin silkkisillä mirhameilla. Ja voin vannoa, että jos silenen ja hehkun käsittelyn jäljiltä, niin tekevät kaikki muutkin. Seuraavaksi aion osallistua kuumakivihoitoon ja perinteiseen jäsenkorjaukseen. Jälkimmäisestä en tiedä muuta kuin että (mielikuvissani väinämöishattuinen) korjaaja "vatkaa" korjattavan kropan päästä varpaisiin, minkä jälkeen ihminen on kuin uusi.

Ruoka, juoma ja ihmiseni. Maailman voimaannuttavimpia hetkiä ovat sellaiset, jolloin tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyvin syöneeksi. Niissä ollaan turvan ytimessä. Suurinta hellyyttä, mitä olen viime aikoina suihini lusikoinut on Kallion Wayn yön yli hautunut spelttipuuro menteleilla, syysomenoilla ja  s u o l a k i n u s k i l l a. Nimeämme puuron ystävän kanssa ystävyysrakkauspuuroksi, niin kovin se lämmittää vielä päivienkin jälkeen. Epäilen, että teen rakkauden tekoja myös suolistoflooralleni, sillä olen hurahtanut kombuchaan. Samainen Way valmistaa sitä ruusuista ja extra lovea on, että juoma näyttää maanantaiaamuna viinilasista tarjoiltuna aivan roseelta.

Oma tahti. Se, että valitsen millä vauhdilla milloinkin tallaan tai etenen, on rakkaudellisinta mitä olla voi. En viritä konettani kenenkään muun kierroksille. Paitsi ehkä laiskiaisten. Tällä hetkellä kiinnostavinta on yogiteen hörppiminen kynttilän valossa, kaihtimet kiinni käännettyinä.

MAAILMANLOPUN MEININKI

20/10/2018

On alkanut ahdistaa. Siitäs sain! Ensin viiletetään huulipielet lepattaen ja helmat paukkuen nautinnosta toiseen ja ollaan kuin Ellun kanat pellossa. Itku tulee pienemmästäkin ilosta. Lennot on lennetty, siipi viistää maata. Yhtään ei auta, että kaikki on ihan hyvin. Ellun kana, tuo luovuuteni toteemieläin, käy lannistuneena kohti maailmanloppua. Ilon päivistä ammennetut ideat jumittavat kuin kultainen muna, joka ei ota pulpahtaakseen maailmaani valaisemaan.

Juuri silloin, ja munan sijaan, otolliseen maaperääni ja maailmaan pulpahtaa IPCC-ilmastoraportti sekä uutinen apinoista, jotka ovat ketodietillä. Keveän kesän ja ihanien lomien jälkeen katselen elämääni näiden tietojen valossa (pimeydessä) ja koetan saada asioista tolkkua kanan aivoillani. Elämäni on ilmaston vastainen, vieläpä hiilihydraateilla kuorrutettu sellainen. Tien pientareella toista kierrostaan kukkivat varsankellot, kuin todisteena siitä, että tämä lokakuun loppu on lopun ajan alku.

Ilmastotiedemiesten sanoman valossa elämäni on täynnä epäkohtia. Ajan autolla. Lämpöni on peräisin pahissähköstä. Ostan Henkkamaukalta hameen jos toisenkin, vaikka vannon, että ostan vain yhden ikuisesti kestävän Samujiiltä. Syön lihaa. Matkustan ilmojen halki. Kierrätän miten sattuu. Kaiken kukkuraksi omaan miehen, joka vasta ilmaston vastainen onkin. Tuo elämäni iso osa taittaa työmatkansa pallon pahamaineisimmalla liikennevälineellä useita kertoja vuodessa ja ajelee töihin päästyään toiseksi pahamaineisimmalla meriparkoja ees sun taas. Olen siis mitä suuremmin syyllinen planeettamme tämän hetkiseen tilaan. Toteemieläimeni onnellinen potpotus hukkuu ahdistavaan informaatioon.

Samaan saumaan silmiin osuu uutinen australialaisen eläintarhan apinoista. Apinoille ei enää syötetä hedelmiä. Poloisten hampaat on tippumaisillaan ja ne ovat lihoneet muodottomiksi. Hedelmissä ja marjoissa on liikaa sokeria. Kotimainen ketogeenisen ruokavalion guru komppaa uutista, mutta antaa armoa sen verran, että ihmisen on ihan okei syödä noin kerran vuodessa yksi lähellä kotia kasvanut pieni omena. Näen edessäni omenavuoren, jonka olen lappanut suihini satokauden aikana, marjaplantaaseista puhumattakaan. Olen ollut täysin väärässä kuvitellessani, että lisätyn sokerin vähentäminen riittäisi. Tietysti sen lisäksi, että ei koskisi sormenpäälläkään suolaan, rasvaan, viljoihin, maitotuotteisiin eikä lihoihin.

Kuin hyvän haltiattaren taikasauvasta markkinoille ilmestyy Emily Esfahani Smithin uusi kirja Merkityksellisyyden voima. Kirjan ydinajatus on, että voimme valita millaista tarinaa elämästämme kerromme. Kertomamme tarina vaikuttaa siihen, miten näemme elämämme ja itsemme. Jos siis ymmärrän idean lähellekään oikein, voimme itse luoda todellisuutemme uudelleen vain kertomalla sen toisella tavalla. Kuulostaa omaan silmään pissimiseltä, mutta päätän koettaa:

Aloitan soveltamalla tarinan kerrontaa lehmiin. Se tuntuu helpommalta kuin saada esimerkiski mies verbaaliakrobatialla ympäristöystävällisemmäksi, itsestä puhumattakaan. Maailmassa on yli miljardi nautaa. Nuo syyttömät eläimet tuottavat meille kättemme töiden kautta mustan listan ruokaa, lihaa. Lihaprobleemaa en osaa kertoa kauniimmaksi, joten tartun helpompaan ongelmaan. Naudat nimittäin pierevät päivässä 500 litraa metaania ilmakehään, mikä on supermegapaha asia (HS 14.10.18). Teen laskutoimituksen uutisen reunaan. Päästö ei kuulosta ollenkaan niin pahalta, jos pierut jakaa tasan kaikille naudoille. Se tekee laskujeni mukaan 0, 000 000 5 litraa metaania per märehtijä per päivä. En osaa lukea desimaalilukua, mutta se näyttää totta vie ilmastoystävällisemmmältä.

Ahdistukseni kaikkoaa tarinan kerronnan näkökulmaa vaihtamalla vain hetkeksi. Ilmaston lämpeneminen ei ole irvailun asia. Se, että syön sitä tai olen syömättä tätä aiheuttaen mahdollisesti itselleni ja varmasti jollekulle toiselle luontokappaleelle tai luonnolle tuhoa, ei ole irvailun asia. Syyllisyys ei ole irvailun asia. Eikä tätä tarinaa voi kertoa kauniimmaksi. Kuten Jari Tervo sanoo, se mikä alkaa myös loppuu. Siinä välissä koetan tehdä rehellisen ja vilpittömän parhaani ja elää ahdistumatta kuoliaaksi.

POKS

15/10/2018

Olen järjettömän huono loman loppumisissa ja arkeen palaamisissa. Aivan turha mantrata tai psyykata, koetettu on. En vain yksinkertaisesti ole lomalta palaavaa tyyppiä. Samoissa ristiaallokoissa omia paluumatkojaan tekevä viisas ystäväni nimittää potemaamme tilaa siirtymisvaihesuruksi. 

Emme kuulu heihin, jotka johan-tässä-on-lomailtukin-asenteella pakkaavat keräämänsä voimat matkalaukkuihin ja palaavat hymyssä suin kotimaan oravanpyöriin. Ehei. Siirtymisvaihesurulliset itkevät ja pakkaavat, vollottavat lentokentillä ja parkuvat kaikki voimansa menettäneinä Helsinki-Vantaan vesisateessa lentoparkin bussipysäkillä puoli tuntia koneen laskeutumisen jälkeen niin kuin mitään lomaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Tällä kertaa sinnittelen yllättävän pitkään Kreikan loman synnyttämässä kuplassa ennen kuin kuuluu poks. Osaltaan tajunnan tilaani pitää kankaalla sitkeä syyslentsu. Koetan sen varjolla lypsää jatkoaikaa Casa Cookmaiselle luksuslusimiselle, pitää palvelun rullaavana ja katalan ulkomaailman kaukana. Sellini alkaa kuitenkin melko pian täyttyä käytetyistä nessuista, sillä Kippari pakenee palkkaa maksavan työnantajan helmoihin meren rauhaan. Helppo elämä Casa Coulukadulla loppuu lyhyeen viimeistään, kun postilaatikosta kolahtaa syksyn maan pinnalle pudottavin selonteko. Kuplani osuu piikkiin nimeltä IPCC-ilmastoraportti. Jahka tokenen ja pystyn katsomaan elämääni silmästä silmään, kirjailen asiasta muutaman yhden naisen totuuden.

KUPLAN ULKOPUOLELLA

07/10/2018

Viikon kreikkalaisella lomasaarella oleskelun jälkeen en osaa olla Kreikasta montaakaan mieltä. Casa Cook-kuplamme sisällä kaikki on sen verran omaa konseptiaan, että emme aina edes muista missä maassa olemme. Kipparin mielestä voisimme yhtä hyvin olla Etelä-Italiassa tai Sisiliassa patiollemme avautuvan  karun maiseman perusteella. Sen, ettemme ole, paljastavat kuulemma ainoastaan kaskaat, ne kun miehen mielestä säksättävät italialaisia lajitovereitaan selvästi oktaavia ylempää. Tosin mies on myös sitä mieltä, että muuhun palvelun tasoon suhteuttaen, jos niistä valittaisi, Italiasta toimitettaisiin varmasti seuraavaksi illaksi lasti oikeassa oktaavissa äänteleviä yksilöitä.

Muutamana päivänä ajelemme vuokra-autolla sekä saaren pohjoiskärkeen Rodoksen kaupunkiin että kohti etelää Lindokseen ja St Paulin lahdelle. Rodoksen kaupungissa puolet päivästä kuluu parkkipaikan etsintään. Kun vihdoin pääsemme autosta eroon, en ole aivan optimaalisessa tilassa kohtaamaan vanhassa kaupungissa parveilevia kanssamatkustajia ja ravintoloitten sisään heittäjiä. Saamme kuitenkin vihin hyvästä paikallisten suosimasta kalaravintolasta uuden sataman alueella. Ajelemme sinne taksikuskin kyydillä (pidä mopo paikkas!) ja tottavie, pöytään kannetaan ensimmäistä kertaa tvistitön, ihka oikeaoppinen kreikkalainen salaatti ja kippotolkulla mereneläviä. Pikkiriikkiset ravut ovat kuin karkkeja. 

Kolymbiasta etelään johtavan tien maisemat ovat pohjoisen pätkään verrattuna suorastaan kauniit. Asutusta ja hylättyä ränsistyneisyyttä on paljon vähemmän. Tilalla on pinjametsikköjä, oliivilehtoja ja merimaisemia. Alkaa näyttää mielikuvien Kreikalta. Silloin tällöin tien vierellä puun varjossa on koju, jossa maajussi myy hunajaa, öljyä ja oliiveja. Liikenneruuhka syntyy tiellä harhailevista vuohista. Ajamme Lindokseen.

 

Vaikka pieni kaupunki on sekin täynnä turisteja, pidämme paikan tunnelmasta. Harhailemme sivukujille ja vuoren rinteen reunalle, lähemmäs paikallisten asumuksia ja huikeita maisemia merelle. St Paul's Bay on ensimmäinen kohtaamamme kaunis kalliolohkareinen poukama. Kun Kippari tivaa respassa osoitetta Mamma miamaiseen lokaatioon, meille suositellaan kyseistä lahdelmaa. No ihan mamma miaa ei tarvitse hokea, mutta paikka on sopivan lähellä ja kaunista siellä todella on.

Paria pyöräretkeä lukuun ottamatta pysyttelemme Cook-kuplassamme. Juuri kun usko Kolymbian pääraitilla alkaa hiipua, polkaisemme pölyisiä eukalyptyksen reunaamia mutkia eteen päin ja löydämme muutaman kelvollisen rannan kala-ateriaan ja kivien keruuseen.

Tulemme siihen tulokseen, että kreikkalaiset ovat todella ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa. Tunnen saarella harvoin epävireistä särinää hymyn ja ystävällisten sanojen taustalta. Silloinkin, kun kyse on palvelusta, jonka maksamme, koemme, että ne tulevat useimmiten sydämestä. Paljon enemmin on rätissyt vastaavissa tilanteissa vaikkapa Italiassa tai Ranskassa. Ja tutkaanihan ei tunnetusti näillä energia-aalloilla pysty huijaamaan edes baarimikko.