NOJATUOLILLA NAPOLIIN

23/11/2018

... ja muutamia muita kertomuksia...

Kärsin aika ajoin siitä, että juttu ei luista. En jaksa porinaporukoita, sosialiseeraamista enkä jonninjoutavaa jaagaamista. Kuljen vastamelukuulokkeet korvilla ja suljen kanavia. Sanattomaksi en kuitenkaan jää. Hiljaisuuteen pakenemisen ohella paras paikka piiloutua älämölöltä on vällyjen alla muiden kirjoittamien rivien välissä. Luen ja kuuntelen - talvi voisi vallan hyvin puolestani soljua sivuja kääntelemällä.

Vilttiketjuuni on viime aikoina kuulunut joukko upeasanaisia naisia. Parhaillaan viivyttelen -80-luvun lopun Napolista kertovissa lauseissa, sillä Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina päättää tetralogian enkä millään hentoisi päästää Lilaa ja Lenucciaa menemään. Neljässä kirjassa seurataan ystävysten elämiä -50-luvulta -90-luvulle. Taustalla napolilaiskorttelin kummisedistä tulee comorristeja ja italialainen yhteiskunta sekä muuttuu että pysyy ikisamana. Side on sana, jonka vahvuuden, niin hyvässä kuin pahassa, tuntee läpi neljän kirjan.

Alkuviikosta hbo:lla alkoi ensimmäiseen, Loistava ystäväni-kirjaan pohjautuva sarja, joka kertoo tyttöjen lapsuudesta. Pelkäsin, että nähtynä tarina pilaantuu, lässähtää tai jopa halveeraa kirjailijan työtä. Mutta ei, sarjan kauneus lyö kertakaikkisesti ällikällä. Vaikka Napolin laitakaupungin karu kortteli on täynnä kurjuutta, väkivaltaa ja jännitteitä, on sarja kauneimmista kaunein. Olen katsonut tähän mennessä molemmat ilmestyneistä jaksoista kahteen kertaan ja itkenyt onnesta. Jännitteet kaikessa ja kaikkien välillä ovat sellaisilla taajuuksilla, joille Napolin murretta ja draamaa taitamaton mielikuvitukseni ei kirjojen kautta yksinkertaisesti pysty virittymään. Lenua ja Lilaa lapsina esittävät Elisa del Genio ja Ludovica Nasti ovat käsittämättömän lahjakkaita ja karsimaattisia eikä muu näyttelijäkaarti kovin paljon tytöille kalpene sekään. Ennen ensi maanantaita olen tätä menoa hiulannut hbo:n olemattomiin. 

Napoli-sarja ei aiheuta todellisen Napolin kuumetta. Rakastan Etelä-Italiaa, sitä miten ihmiset hellittelevät toisiaan päättämällä etunimet toiseksi viimeisen tavun vokaaliin, heidän tulisieluisuuttaan ja elämäniloaan, mutta pari käyntiä kakofonian pääkallopaikalla riittää vastamelukuulokkeissa kulkevalle.

Sen sijaan halun maleksia Kallion kaduilla toteutin välittömästi Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu-kirjan luettuani. Ensi lauseiltaan kepeältä hömpältä vaikuttava tarina on painavaa tekstiä ihmisen ulkopuolelta tulevien odotusten ja omien halujen ristiriidoista. Olen vakuuttunut, että kirja on lisännyt maamme marketeissa Taffelin Broadway sipsien ja Pirkan valkosipulidipin menekkiä, sillä päähenkilön matkassa kulkeminen ilman kyseisiä tykötarpeita on yhtä mahdotonta kuin sokerimunkin syöminen huulia nuolematta.

Cofi teibölilläni on aina pino kirjoja. Selaan sivun tai pari, inspiroidun, oivallan, makustelen tai kerään nälkää. Juuri nyt pöydällä hengaavat Julia (Thurén, Kaikki rahasta), Hanna (G Kokkaa), Ella (Kanninen Toscanassa) ja Anna (the Sydänjuttu, ihanimmista ihanin, Taipale). Toivottavasti seurueeseen liittyy pikimmiten myös Michelle (Obama).

Kun treffaamme ystävämieheni kanssa, puhumme aina kirjoista. Viime kerralla käsittelyssä oli Hans Roslingin Faktojen maailma (asiat ovat paremmin kuin luulet). Ystävä testaa tietämykseni maailman todellisesta tilasta kirjan 13 monivalintakysymyksellä. Yleisin tulos testin suorittaneilla on kuulemma 2/13 olipa kyseessä sitten opettaja, toimittaja, investointipankkiiri tai Nobel-palkittu. Sama testi on tehty simpansseille asettamalla a, b, ja c-vaihtoehtojen kohdalle banaaneja. Tulokset osoittavat, että simpanssin banaaninpoiminnalla toteen näytetty maailmantilatietämys päihittää mennen tullen ihmisen tietämyksen ja että pallo on kansoitettu harhaluuloisilla. Siksi saanenkin rinta rottingilla päättää tämän kirjallisen ponnistukseni kertomalla, että kuulun professori Roslingin tiimin lisäksi maailman tilasta perillä olevien nisäkkäiden älymystöön tuloksella 9/13.