VIMMAN VALLASSA

30/11/2018

Koluamme Obaman Michellen kanssa kaappeja. Tai minä koluan ja Michelle tarinoi vieressä. En justiinsa keksi mitään tyydyttävämpää kuin roskien lajittelu ja roinasta eroon pääseminen. Kannan tavaraa kierrätykseen ja kirpputorille sellaisella vimmalla, että jos Kippari nyt sattuisi tulemaan töistä kotiin, olisi suuri vaara, että mies päätyisi hintalappu otsassaan second hand rekkiin.

Kuuntelen Amerikan entisen ensimmäisen naisen itsensä lukemaa äänikirjaa Becoming samalla kun vapautan kaappeja parittomien purkin kansien ja iskemättömien vispilöiden tunkkaisesta energiasta. Michelle vaikuttaa hyvältä tyypiltä, homma etenee hänen kanssaan kuin rasvattu. KonMari on tehotiimimme rinnalla so last season. Sitä paitsi kyllästyin jo aikaa sitten neliöimään pikkuhousuja värikoodattuihin rivistöihin ja viikkaamaan sukkia säntillisesti. Olen palannut viskelemään ne tiukkoina kääröinä ja epämääräisinä läjinä suoraan narulta laatikkoon. Ihan sama, tulkoot ruttuisissa mytyissään miten surullisiksi tahansa. Marin perintöä on ainoastaan tämä vimma päästää irti.

Miten mielenkiintoista olisi kuulla Michellen huusholleeraamisesta. Järjestyksen ihmisenä hänen kaappinsa ovat varmasti ilman henkilökuntaakin jämptisti ojennuksessa, Toisin kuin Barackin, joka on kotioloissa huithapeli. Kirjan alussa Michelle kertoo miten hän hiukan Valkoisesta talosta muuton jälkeen viettää iltaa yksin kotona. Mies on reissussa ja lapset missä lie. Michelle nauttii. Hän saa, ilman huippukokin väliin punkemista, valmistaa iltapalakseen juustopaahtiksen ja siivota sotkunsa itse. Olen tähänastisen kuulemani perusteella vakuuttunut, että rouva jalat maassa Obama viihtyy myös kotihommissa. En ihmettelisi yhtään, jos turvamiehet silloin tällöin joutuisivat siivouspuhurin jälkeen kärräämään lastin epämääräisiltä tahoilta saatuja tuikkulyhtyjä ja lahjuskristalleja paikalliseen Konttiin.

Oma touhottamiseni tuskin huipentuu tyhjinä ammottaviin hyllyihin. En ole yhden paistinpannun nainen. Haluan aamuisin valkata kahvimukin kulloisenkin fiiliksen mukaan ja kattaa pöydän täydellisen astiaston sijaan eriparisilla laseilla ja lautasilla. Vanha apteekkarin talon astiakaappi pursuaa aarteita Kaj Frankin Killasta Adrianan Toscanassa maalaamiin rustiikkeihin keramiikka-astioihin. Entisen piian viisaus "vie mennessäis ja tuo tullessais" toimii kohdallani turhankin hyvin. Michellen siivittämänä tyhjenneet hyllyt täyttyvät vinhaa vauhtia jonkun toisen irti päästämistä Arabian vanhoista Ruska-kupeista, joista teen juominen tuntuu erityisen hyggeltä juuri nyt.

Koen valtaisaa mielihyvää kaappiraivauksen jälkeen. Vaikka moska on ollut ovien takana pois silmistä, ei se ole ollut pois mielestä. Miten paljon huonoa energiaa moinen sitookaan! Alan uskoa vapaan virtauksen voimaan, kun projektin ensi metreillä herään maanantai-aamuun virkeänä ja hymyilevänä.

Feng shuita varjostaa kuitenkin musta pilvi. Se on jämähtänyt päällemme tarkalleen kaksi kerrosta ylempänä, ullakolla. Kanahäkkivinttikomeromme eroaa rivistön muista kanahäkeistä sillä, että sen metalliverkkoseinässä on huomattava, ulkoneva pullistuma. Koppipahanen on räjähtämispisteessä. Jahka joskus muutamme, aion kylmän viileästi paeta paikalta muuttoautolla koskemattakaan siihen. Jos naapurin muistihäiriöisen mummon syyttäminen vinttikomeron valtauksesta ei mene läpi, olen valmis vaihtamaan henkilöllisyyteni peittääkseni jälkeni ja osuuteni sen tilaan. Vinttikomero numero 21, never heard!

NOJATUOLILLA NAPOLIIN

23/11/2018

... ja muutamia muita kertomuksia...

Kärsin aika ajoin siitä, että juttu ei luista. En jaksa porinaporukoita, sosialiseeraamista enkä jonninjoutavaa jaagaamista. Kuljen vastamelukuulokkeet korvilla ja suljen kanavia. Sanattomaksi en kuitenkaan jää. Hiljaisuuteen pakenemisen ohella paras paikka piiloutua älämölöltä on vällyjen alla muiden kirjoittamien rivien välissä. Luen ja kuuntelen - talvi voisi vallan hyvin puolestani soljua sivuja kääntelemällä.

Vilttiketjuuni on viime aikoina kuulunut joukko upeasanaisia naisia. Parhaillaan viivyttelen -80-luvun lopun Napolista kertovissa lauseissa, sillä Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina päättää tetralogian enkä millään hentoisi päästää Lilaa ja Lenucciaa menemään. Neljässä kirjassa seurataan ystävysten elämiä -50-luvulta -90-luvulle. Taustalla napolilaiskorttelin kummisedistä tulee comorristeja ja italialainen yhteiskunta sekä muuttuu että pysyy ikisamana. Side on sana, jonka vahvuuden, niin hyvässä kuin pahassa, tuntee läpi neljän kirjan.

Alkuviikosta hbo:lla alkoi ensimmäiseen, Loistava ystäväni-kirjaan pohjautuva sarja, joka kertoo tyttöjen lapsuudesta. Pelkäsin, että nähtynä tarina pilaantuu, lässähtää tai jopa halveeraa kirjailijan työtä. Mutta ei, sarjan kauneus lyö kertakaikkisesti ällikällä. Vaikka Napolin laitakaupungin karu kortteli on täynnä kurjuutta, väkivaltaa ja jännitteitä, on sarja kauneimmista kaunein. Olen katsonut tähän mennessä molemmat ilmestyneistä jaksoista kahteen kertaan ja itkenyt onnesta. Jännitteet kaikessa ja kaikkien välillä ovat sellaisilla taajuuksilla, joille Napolin murretta ja draamaa taitamaton mielikuvitukseni ei kirjojen kautta yksinkertaisesti pysty virittymään. Lenua ja Lilaa lapsina esittävät Elisa del Genio ja Ludovica Nasti ovat käsittämättömän lahjakkaita ja karsimaattisia eikä muu näyttelijäkaarti kovin paljon tytöille kalpene sekään. Ennen ensi maanantaita olen tätä menoa hiulannut hbo:n olemattomiin. 

Napoli-sarja ei aiheuta todellisen Napolin kuumetta. Rakastan Etelä-Italiaa, sitä miten ihmiset hellittelevät toisiaan päättämällä etunimet toiseksi viimeisen tavun vokaaliin, heidän tulisieluisuuttaan ja elämäniloaan, mutta pari käyntiä kakofonian pääkallopaikalla riittää vastamelukuulokkeissa kulkevalle.

Sen sijaan halun maleksia Kallion kaduilla toteutin välittömästi Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu-kirjan luettuani. Ensi lauseiltaan kepeältä hömpältä vaikuttava tarina on painavaa tekstiä ihmisen ulkopuolelta tulevien odotusten ja omien halujen ristiriidoista. Olen vakuuttunut, että kirja on lisännyt maamme marketeissa Taffelin Broadway sipsien ja Pirkan valkosipulidipin menekkiä, sillä päähenkilön matkassa kulkeminen ilman kyseisiä tykötarpeita on yhtä mahdotonta kuin sokerimunkin syöminen huulia nuolematta.

Cofi teibölilläni on aina pino kirjoja. Selaan sivun tai pari, inspiroidun, oivallan, makustelen tai kerään nälkää. Juuri nyt pöydällä hengaavat Julia (Thurén, Kaikki rahasta), Hanna (G Kokkaa), Ella (Kanninen Toscanassa) ja Anna (the Sydänjuttu, ihanimmista ihanin, Taipale). Toivottavasti seurueeseen liittyy pikimmiten myös Michelle (Obama).

Kun treffaamme ystävämieheni kanssa, puhumme aina kirjoista. Viime kerralla käsittelyssä oli Hans Roslingin Faktojen maailma (asiat ovat paremmin kuin luulet). Ystävä testaa tietämykseni maailman todellisesta tilasta kirjan 13 monivalintakysymyksellä. Yleisin tulos testin suorittaneilla on kuulemma 2/13 olipa kyseessä sitten opettaja, toimittaja, investointipankkiiri tai Nobel-palkittu. Sama testi on tehty simpansseille asettamalla a, b, ja c-vaihtoehtojen kohdalle banaaneja. Tulokset osoittavat, että simpanssin banaaninpoiminnalla toteen näytetty maailmantilatietämys päihittää mennen tullen ihmisen tietämyksen ja että pallo on kansoitettu harhaluuloisilla. Siksi saanenkin rinta rottingilla päättää tämän kirjallisen ponnistukseni kertomalla, että kuulun professori Roslingin tiimin lisäksi maailman tilasta perillä olevien nisäkkäiden älymystöön tuloksella 9/13.

LIIKKEESSÄ PAIKOILLAAN

15/11/2018

Alan muistuttaa pappavainaatani, joka jämähti viimeisiksi vuosikseen keinutuoliin lukemaan Valittuja paloja, Nykypostia ja Kansa taisteli-lehteä. Nautin siitä, että elämä on tasaista. Olen vaihtelunhaluinen, mutta tylsää minulla ei ole koskaan varsinkaan silloin, kun ei tapahdu mitään. En muista milloin olisin ollut edes kiireinen. 

Toisaalta kun ihmiset pitkän tapaamistauon jälkeen pyytävät kertomaan kaiken mitä kuuluu, takeltelen vähän nolona tavalliset hyväni. Ei ole tapahtunut maata mullistavia enkä ole edennyt minnekään sitten viime näkemän, vaikka muistelen suureen ääneen luennoineeni päämääristäni ja siitä mihin kaikkeen olen kykeneväinen. Olla möllöttelen mukavuusalueellani enkä elämäntaito-oppaiden ja -gurujen mukaan halua tarpeeksi, en ole tosissani. Elämäni saattaa olla valumassa pahasti hukkaan. Suunnan tsekkauksiin, irtiottoihin, harppauksiin ja ennen kaikkea todelliseen muutokseen tarvitaan todellisia tekoja.

Pappani ei totisesti kuulunut aikansa eläkeläisten dynaamisimpaan kärkeen ja alkaa tuntua, ettei omena ole kauas sukupuusta pudonnut. Ristiriitaista tilanteessa on kuitenkin se, että näen itseni villasukissa hiihtelyn ytimestä, mukavuusalueeni vällyjen alta hyvinkin kirkkaasti henkilönä, jolle on tapahtunut muutos. Nyky- ja meedioimani tulevan tilanteen välissä ei ole muutosvastarintamaa, siinä ammottaa yksinkertaisesti syvä, musta, pimeä ja ylitsepääsemätön kuilu. En tiedä miten muutos tehdään. Jos alan pää sauhuten ratkomaan ja suorittamaan ylitystä, tuskastun. Haalin paikalle jos jonkinlaista tuupparia ja neuvonantajaa, jotka sumentavat ajatukseni hokemalla "hyppää, Jaana, hyppää!" Kun en hyppää, olen munaton nainen, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Niin sanovat gurut ja katoavat hedelmällisempien kuilujen reunoille.

Entä jos en olisikaan kuten pappani, joka ei jälleenrakentelujen jälkeen kaivannut muuta muutosta elämäänsä kuin postin tuomat uudet numerot lempilukemisistaan. Tai entä jos paikoillaan pysyminen onkin liikettä, vähän niin kuin oleminen on tekemistä? Jos siis haluan ja olen tosissani, voisiko olla niin, että muutos syntyykin rauhassa kypsymällä? Niin kuin viini tynnyrissä. Ehkä kaikki viisaus onkin siellä jo.

ITSEENSÄ HURAHTANUT

02/11/2018

Kirjoitan pitkät pötköt ihanuuksia. Kaikkea, millä olen itseäni viime aikoina lellinyt, olan takaa ja Uudenmaan kautta. En saa klikattua juttua julki, sillä alan ajatella millaisen kuvan itsestäni annan näinä vakavina aikoina. Kuulostanko henkilöltä, joka jättää jälkeensä kermavanan ja jolla on kultalusikka, jos ei nyt ihan koko ajan suussa, niin ainakin kaapissa? Annanko kuvan itsekkäästä egosentriköstä ja hedonistista, joka viis veisaa siitä, että pallo on poksahtamaisillaan jalkojen alta? Koetan kirjoittaa hurvittelujen väliin ekotekojani, mutta niiden esittely vasta kornilta kuulostaakin. Maailmansivu on jauhettu, että rakasta ensin itseäsi ja vasta sitten muita, mutta kun homman sisäistää, onkin riski, että alkaa näyttää keijupöllyissä kuplassaan juhlivalta ilmapallopäältä.

Taivahan tosi on, että olen hurahtanut itseeni, vihdoinkin. Halle mun lujaa! Ja että Kipparin törnikuukausina normiviikossani on 140 ylimääräistä tuntia (viikon 168 tunnista), jotka käytän pääsääntöisesti itseni ympärillä pyörimiseen. Pitäsikö hävetä? Ja jos, niin mitä?

Sitäkö, että olen työstänyt elämäni tähän jamaan? Oppinut jotain arvokkuudestani? Sitäkö, että kysyn aina ensin itseltäni? Tai etten suostu jäämään muiden jyrien alle? Tai jos ei muuta, niin sitä, että nyt ei tunnu tarpeelliselta antaa kotia viipurilaiselle katukissalle tai syödä päivästä toiseen pelkkää kaalia? Ryhdynkö häpeämään sitä, että jotkut asiat mistä nautin, eivät ole kestävää kehitystä? 

Itseensä lääpällään oleminen ei tarkoita itsekkyyttä. Se on pähkinänkuoressaan hyvää tekevien juttujen valitsemista paskoja fiiliksiä aiheuttavien sijaan. Uskallan väittää, että oman hyvinvoinnin asettaminen valintojen perustaksi on myös paras sijoitus globaalisti, universaalisti, ekologisesti tai mitä näitä nyt on, että kuulostaisi mahdollisimman mahtipontiselta. Keksin päivittäin hyvää tekeviä juttuja, joihin tarvittaisiin pullea pankkitili, mutta useimmiten riittää, että elämän cv:ssä on titteli nautintotaitoinen kauniinmetsästäjä.

Lopuksi poimin alkuperäiseltä kilometrin mittaiselta listalta muutaman ihanuuden, jotka valitsen saletisti mielummin kuin esimerkiksi jalkakyykyt:

Elokuvat ja sarjat. Koska olen lääpällään myös Lauri Tilkaseen, en löydä moitteen sanaa Olavi Virta-elokuvasta. Kriitikot haukkuvat kilpaa ohjaustyötä ja ovat sitä mieltä, että Olavin elämä on filtteröity lällyksi kiiltokuvaksi. Mielestäni Olavi on koko elokuvan sivuseikka. Parasta ovat Lauri, -50-60-luvun Helsinki ja Hopeinen kuu. Pidän myös Rannalla-elokuvasta. Jännite pääparin välillä on käsinkosketeltavaa. Usein iltaisin nautiskelen palan sarjaa. Tykkään uudesta ranskalaisesta Paris etc:ta ja toisen kauden Sorjosesta. Ilkka Villin ihanat ripset kompensoivat Ville Virtasen kamalat maneerit ja kotikaupungin fiktiiviset veriteot, mutta ei täällä kukaan ilman rollaattoria liikkuva käytä yksikön kolmannesta muotoa hää eikä mennä-verbistä käskymuotoa mäne, vähiten kolmekymppinen perheenäiti, jonka kylpyhuoneen kaakeleiden takaa löytyy ruumis.

Hemmotteluhoidot. En ole koskaan käynyt taivaassa, mutta ihohoitola Lupauksen jälkeen olen käynyt kasvohoitotaivaassa. Olen jo pitkään ollut luonnonkosmetiikan arvoinen, mutta visiitti on laatuaan ensimmäinen luomuhoito. Herra mun jee mikä nirvana! Naamataulua haudotaan milloin pellavaisilla käärinliinoilla milloin silkkisillä mirhameilla. Ja voin vannoa, että jos silenen ja hehkun käsittelyn jäljiltä, niin tekevät kaikki muutkin. Seuraavaksi aion osallistua kuumakivihoitoon ja perinteiseen jäsenkorjaukseen. Jälkimmäisestä en tiedä muuta kuin että (mielikuvissani väinämöishattuinen) korjaaja "vatkaa" korjattavan kropan päästä varpaisiin, minkä jälkeen ihminen on kuin uusi.

Ruoka, juoma ja ihmiseni. Maailman voimaannuttavimpia hetkiä ovat sellaiset, jolloin tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyvin syöneeksi. Niissä ollaan turvan ytimessä. Suurinta hellyyttä, mitä olen viime aikoina suihini lusikoinut on Kallion Wayn yön yli hautunut spelttipuuro menteleilla, syysomenoilla ja  s u o l a k i n u s k i l l a. Nimeämme puuron ystävän kanssa ystävyysrakkauspuuroksi, niin kovin se lämmittää vielä päivienkin jälkeen. Epäilen, että teen rakkauden tekoja myös suolistoflooralleni, sillä olen hurahtanut kombuchaan. Samainen Way valmistaa sitä ruusuista ja extra lovea on, että juoma näyttää maanantaiaamuna viinilasista tarjoiltuna aivan roseelta.

Oma tahti. Se, että valitsen millä vauhdilla milloinkin tallaan tai etenen, on rakkaudellisinta mitä olla voi. En viritä konettani kenenkään muun kierroksille. Paitsi ehkä laiskiaisten. Tällä hetkellä kiinnostavinta on yogiteen hörppiminen kynttilän valossa, kaihtimet kiinni käännettyinä.