SYDÄNJUTTUJA

21/02/2018

Olen vieläkin ihan fiiliksissä postikorttikeleistä. Tosin viikonloppuna hymy voi hyytyä, sillä luvassa on ainakin kymmenen raatia lisää näiden päivien lukemiin. Täytynee paeta etelään. Sitä ennen lompsimme kaiket iltapäivät järven jäällä. Nautinto olisi täydellinen, ellei tarvitsisi koko ajan pakonomaisesti vilkuilla olkansa yli. Olen taannoisen ragehiihtäjän traumatisoima ja pelkään seuraavaa latudiktaattoria. Aina kun ohittaja onkin vintageanorakissa ja ikivanhoissa Järvisissä verkkaisesti lykkivä nostalgiahiihtäjä, huikkaan helpottuneena sydämellisen tervehdykseni.

Koska armaassa kotikaupungissa on mahdotonta päästä katsomaan it elokuvaa Call me by your name, joudumme katsomaan Veljeni vartijaa. Olen äärimmäisen sydämellistynyt, Antti Holmaan. Roolisuoritus menee niin sanotusti under the cheek.

Olen ihan traumoissa siitä, että näin herttaisella ihmisellä ei ole koskaanikinämilloinkaan ollut oikeaa rakkauslempinimeä. Vakoilen korvat kateudesta vihreinä, kun ystävykset kutsuvat toisiaan Muruiksi ja pariskunnat Kulliksi (kielellemme kiitos translatiivista). Joskus olen sentään ollut Hani. Italiassa pääsen edes kohti olemalla jyvä, Chicca. Joku aika sitten koetan hellitellä Kipparia sillä taka-ajatuksella, että saisin nimivastalahjoja. Monilla kuulemma Pupu toimii hyvin. Meillä ei. Paikkailen tilannetta vaihtamalla Puput Rusakkoon, mutta niin vain jään vaille julkaisukelpoista lempinimeä. Yritän muru hampaankolossa ristiä itse itseäni. Ehdotan, että voisin olla Kimpale. Muutaman maistelun ja kielellä pyörittelyn jälkeen olen Kibis. Huoh!

Toiseksi sykähdyttävin juoma Ultima thule-skumppalaseista on justiinsa puristettu veriappelsiinimehu. Sitä ei epäilisi Erkkikään (hammaslääkärini), jos olisi meillä aamiaisella. Hammaskiilteestä viis, Taroccot ja Morot ovat taas täällä!

Tunnen suurisydämisiä tunteita näitä vaatimattomia ja pienimuotoisia raapustelujani kohtaan. Aina silloin tällöin hairahdun kuvittelemaan, että kestäisin tätä mahtavampaa elämää ja vonkaan sitä, että pienet totuudet räjäyttäisivät potin. Ainoa, mitä kadun on etten perustanut antiblogia. Se oli nimittäin alkuperäinen ajatukseni vuosia ennen kuin aloin kirjoittaa mitään. Hiljaisen taviselämän sijaan saattaisin nyt kirjoitella maan alta anarkistisia ja haisevia vastalauseita geneeriselle blogimaailmalle. 

IHANA TALVI

18/02/2018

Miten mahtava talvi! Jos joku on mennyt tänä vuonna niin kuin pitää, se on ollut talvisää. Keli on ollut miellyttävällä pakkasella jo useamman viikon. Tulee mieleen lapsuuden talvet, ne jotka kirmattiin läpi kinosten huopatöppösissä ja supikoirahäntähatussa, Vitalista poskissa. Silloin, sotien ja laman välissä, kun kaikki talvet olivat kunnon talvia, kotikaupungissa oli huopatossutehdas. Lempitöppöseni olivat sinapin väriset ja niiden musta muovipohja kului muutamassa viikossa täydellisen liukkaaksi. 

Viikonlopun vapaapäivinä tarvomme metsissä ja järven jäällä eväät repussa. Airamin termarissa on Kipparin huolella maidosta, sokerista ja Van Houtenista hämmentämää kaakaota. Muovimukissa "kettuuntuvan" kaakaon täydellinen makupari on kunnon pätkä vehnäpatonkia sievoisella kerroksella Oivariinia ja Goudaa.

Eilisellä retkellämme olen jo täysin nostalgian vallassa. Mieleen tulevat tervantuoksuiset hiihtoretket isän kanssa Kasinon rannasta Akkasaareen. Joulupukin tuomat punaiset puusukset olivat kiiltävät ja sauvat rottinkia ja nahkaa. Vähän vanhempana hiihdimme kaverin kanssa koulun jälkeen harva se päivä useamman kilometrin yli järven ja läpi metsien Mikonsaareen. Perillä joimme markalla kuumat mehut ja sivakoimme takaisin. Taitettavaan pahviseen hiihtokorttiin kirjattiin tarkasti kilometrit, joita kertyi talven aikana nykyistä päätäni huimaavat lukemat. Oi noita teknologiavapaita onnen aikoja!

Kävelemme hetken pitkin jäälle ajettua maantien levyistä baanaa, tarkalleen ottaen keskellä olevien v-mäisten luistelusuksien jälkien ja perinteisen ladun väliin jäävällä eikenenkäänmaalla, jonne eivät edes pisimpien sauvojen jäljet yllä. Saimaa on aava ja avara, aurinko paistaa, eikä viimasta ole tietoakaan. Kohteemme on läheinen saari, täydellinen eväspaikka, jonne ei mene polkua. Olen hurmioitunut. Alan haaveilla hiihtämisestä. Näen jalkojeni alla varastossa lojuvien lipsuvien hikilautojen tilalla upouudet karvasukset. Sivakoin unelmissani pakaralihakset taivaita tavoitellen kohti auringonlaskua. Juuri kun olen lyömässä mieleni kanssa lukkoon suksikauppoja, kohdallemme pysähtyy tiukassa päänmyötäisessä pipossa todellinen hiihtäjä. Hän alkaa närkästyneenä läksyttää meitä. Kävelemme kuulemma ladulla ja pilaamme k a i k e n. Tipahdan hölmistyneenä unelmistani ja jään sanattomaksi. Kerta ei nimittäin ole edes ensimmäinen. Jokin aika sitten, toisella järvenselällä, agressiivisesti käyttäytyvä hiihtäjä osoitteli meille suksisauvan piikillä umpihankea kävelyreitiksi. 

Haaveeni sunnuntaihiihtelystä alkavat haihtua yhtä nopeasti kuin ne syntyvätkin. Tunnelma on pilalla ja sukset ristissä ennen kuin ne ovat edes jaloissa. Sitä paitsi mieleen alkaa palautua vähemmän kultaisia hiihtomuistoja. Niissä takaani kuuluu kerta toisensa jälkeen komento "LATUA"! ja kultalusikat jaetaan parempiin suihin. Mutta talvi - sinä olet ihana!

KUNNON IHMINEN

13/02/2018

Kytistän silmä tarkkana virallisia julkilausumia, jotka komppaisivat muutamaa tapaani. Nimittäin sitä, että syön punaista lihaa ja suosin lehmätuotteita ja sitä, että inhoan kunnon kohottamista. Luonnollisesti moisia uutisia jää haaviini harvoin. Kanssasisaretkin loistavat poissaolollaan.

Haudutan viikonloppuna monta tuntia uunissa Burgundin pataa. Lihapalat sulavat kielelle. Ravintolassa valitsen aina Petit tenderin, jos sellaista on tarjolla. Se on nimensä mukaista, suloisen pehmeää. Rakastan karitsaa ja vasikkaa, erityisesti silloin, kun ne eivät enää sano mää tai muu. Maitokin, josta ovat peräisin lempilakujäätelöni, suosikkijuustoni, piimäni ja ihanasti lohkeileva jugurttini, kuuluisi vasikoille. Odotan innolla uutista, jossa joku tutkiva journalisti olisi ottanut selvää pystyisivätkö tällä hetkellä maailmassa vaikuttavat vasikat juomaan kaiken tällä hetkellä maailmassa olevien äitilehmien tuottaman maidon. Tai mitä tapahtuisi äitilehmille, jos ihmiset lopettaisivat tyystin niiden maidon käytön? Tulisiko niistä vasikansynnytyskoneita? Entä niistä vasikoista? Pistää mietityttämään. Ammuun lisäksi korviin alkaa kantautua valtaisa buuuu. Sohin lantakasaa.

Luonto on onneksi vähemmän mustavalkoinen kuin ihminen. Löydän uutisen amerikkalaisesta bambista, joka on yllätetty syömästä ihmislihaa. Perusvegaanina pidetty eläin oli löytänyt ihmisen jäännösten maatumista selvittäneiden tutkijoiden "koetilalle". Riistakameran kuvassa pöpelikössä on varsin tyytyväisen näköinen otus lajitoverimme kylkiluu suussaan. 

Kun pohdin eläinkunnan käyttämistä ravintona ja siihen liittyviä kysymyksiä, päädyn useimmiten kysymykseen, olisinko tässä pohtimassa, jos luolamies ei aikoinaan olisi keksinyt metsästää mammuttia.

Hesarissa on uutinen, joka sentään hiukan selittää nihkeää suhtautumistani liikuntaan. En ole koskaan kokenut leijuvaa, lämmintä tai raukeaa oloa urheilusuorituksen jälkeen. Olen yrittänyt ja teeskennellyt innostuvani milloin mistäkin. Jo ammoisina aikoina jumppasin kaikilla mahdollisilla aerobictunneilla varrellisissa Reebokeissa, hikinauha sävy sävyyn säärystimien kanssa. Mutta noup, ei mielihyvää, ei iloa, ei onnea, ei pisaraakaan, vaikka hikeä tirskui läpi vuosikymmenten tonnilitroittain. Lattaritanssitunneista nautin, mikä on täysin järjenvastaista. Pari vuotta sitten uskalsin tunnustaa, että en pidä urheilusta. Uutisen mukaan saatan kuulua vähemmistöön, siihen rupusakkiin, jolta puuttuu dopamiinia tuottavat geenit. Juttu ei kuitenkaan sympatiseeraa kuntoilun vieroksumista toivomallani tavalla. Ihmisen pitää liikkua. 

Eteisestä kuuluu ärsyttävän pirteää tuulipuvun kahinaa. Kippari vetää coretexiä jalkaan ja intoilee, miten täydellinen sää on reippaaseen iltalenkkiin ja happihyppelyyn. Sanomattakin on selvää, että inhokkisanalistani kärjessä on happihyppely. Eikö vaan voi euforiaa tihkumatta ja hihkumatta painaa vaaditut 50 minuuttia pitkin jäisiä katuja ja ohi kuntokeskuksen, jonka jättimäisten maisemaikkunoiden takana kunnon ihmiset jumppaavat. 

KEMIOITA

04/02/2018

Kaipaan huolettomia päiviä. Kaipaan pieniä murheita ja valittamisen iloa. Sitä, että päivä menee piloille, kun auto pitää kaivaa lumihangesta. Tai sitä, ettei tästä kaupungista saa Taleggio-juustoa, Johanin ja Nyströmin kahvia eikä parmesaaniperunalastuja ja että arki on siksi tasapaksua, tylsää eikä ollenkaan ylevää. Ja matkustaakin pitäisi, kun vaan tietäisi minne, voi voi. Miten mahtavaa olisi noin surkea elämä. 

Olen jyrän alle jäänyt ja jumissa kemioissani. Muutamassa viikossa huoli ja ahdistus ovat saaneet kehoni kehnoon jamaan. Hermosto on taisteltava takaisin radoilleen, pois pelosta ja vääränlaisesta kemiasta, johon olen vahvasti addiktoitumssa. Olen elävä (?) todiste siitä, miten keho, mieli ja tunteet toimivat fysiologisesti kehnoimmillaan yhteen. Kehoni on alkanut tuottaa viime aikoina pinnalla olleiden tunteiden kemiaa, eikä liemi ole lempeimmästä päästä. Hermosto tottuu samaa rataa kiertäviin ajatuksiin eikä välitä juurikaan enää välittää muunlaisia viestejä. Valitettavasti kaava ei toimi, se sairastuttaa, jotkut uskovat, että jopa solutasolla. En saa ratkottua mitään paremmaksi, vaikka päässä sauhuaa ja korvista tupruaa. Ainut mitä tapahtuu on se, että jumitan.

En auta ketään sillä, että kärvähdän savuna ilmaan. Mutta on helpommin sanottu kuin tehty antaa olla, tyytyä tilanteeseen ja sietää sellaista mihin ei voi vaikuttaa. Olen surkea kaikissa kolmessa. Tarvitsen pelastushenkilökuntaa ja ajatuksia huolettomista päivistä.

Palomiehien sijaan paikalle saapuu Kippari. Päädyn kopiksi tuttuun räpylään. Mieleen alkaa palautua turvasanoja ja turvapaikkoja. Ajattelen pientä kukkulan laella nököttävää italialaista "kotikaupunkiani". Siellä olen ollut murheettomimmillani. Kuljen mielessäni pitkin Via Romaa. Haen lakanat pesulasta. Signorien käsittelyn jälkeen ne tuoksuvat puhtaalle onnelle. En ole koskaan onnistunut saamaan samanlaista lopputulosta, vaikka olen kuljettanut kotiin eräänkin paketillisen Sapone di Marsiglia-tuoksuisia pulvereita ja suopia. Istun piazzallani sen puun varjossa, jonka runko on maastokuosinen tai maikoilen oliivipuiden väliin viritetyssä riippukeinussa kaskaitten säksätyksessä, pinjan paahteisessa tuoksussa. Olen huolen häivättömyyden perikuva, joka suojaa oliivipuiden rungot patalapuilla keinun köysien alta ja tarkistaa illalla sängyn ja sängynalusen skorpioonien varalta. Pilkon ystävän kasvattamia tomaatteja, revin päälle basilikaa, murran mozzarellaa, lorautan päälle omaa öljyä ja ajattelen, että olen maailman onnellisin. 

En tietenkään muutu täysin huolettomaksi ajattelemalla lempiasioitani. Ei tunnu vieläkään ihan oikealta hymyillä hyville asioille, mutta päätän lisätä niitä elämään vaikka hampaat irvessä. Ja heti huomenna aloitan muodon vuoksi pienen marinan matkustamisen vaikeudesta, vaikka tässä olisi kuinka oikeitakin vaikeuksia. Sillä luulenpa, että on täysin itsekeitetyistä kemioista kiinni, miten kaikesta loppujen lopuksi selvitään.