07/03/2018
Kun maitojuna tuo maalaisen Helsinkiin, minne menee maalainen? Ei mene luultavasti ihan metsään, jos sanon että Stockmannille tai Tallinnan lautalle.
Rieskat ja piirakat ovat kotikontujen katoavaa kansanperinnettä, kun tämä maalainen suuntaa leipäostoksille Punavuoreen. Leipomo-kahvila-ravintola-Levainin juureen leivottu leipä on taivaallista. Saatan avata ajatuksiani muovittomuudesta joskus myöhemmin, mutta jo nyt kerrottakoon, että olen osallisena maailman pelastamisessa muovituholta. Olen lopettanut muovipussiin pakatun leivän syömisen. Paitsi joskus ruispalojen, jos ne ovat niin tuoreita, että pussi höyryää. Lopettaisin itse asiassa kaiken muun leivän syömisen, jos Levainin leipää voisi tilata netistä. Hiilijalanjäljistä viis, silloin kun on kyse leivästä tai sukkahousuista. Nimittäin Jätkäsaaressa, muutaman pysäkinvälin päässä sukkahousukaupoilta, itselleen ekotekoja tekee nainen, joka tilaa Henkkamaukan denierit suoraan kotiovelle kuljetettuina. :)
Levainissa kannattaa myös syödä. Aamiainen on loistava, samoin lounas ja niiltä, jotka poistuvat maistamatta Pasteis de Nataa, mantelipikkuleipää tai briossia pitäisi katkaista kieli.
Mieli Levainista ja kainalossa pullottavasta tuoreesta juurileivästä lämpimänä jatkan kohti Kuumaa. Jos kahvila on niin kuuma kuin Kuuma, ja siellä istuu vaikka tyyliin joku maalainen, niin eikö se maalainenkin ole silloin aika kuuma? Ainakin ison latten ja mantelicroissantin tomusokeripölyn takaa vakoiltuna kaikki muut ovat.
Kirjoitan Helsingin reissuja varten to eat-listoja. Ikilempiravintoloiden lisäksi pyrin hankkimaan aina myös uusia elämyksiä. Tällä kertaa sellainen on Kämpin afternoon tea. Puolen viiden teemme on tyylikäs huipennus Sinebrychoffin museon näyttelylle, jossa käymme Kiten kanssa kylpemässä maaliskuisen iltapäivän ja taiteilija-Caffin siveltimen valossa. Naapuripöydän herra siunaa Earl Grey-valintamme. Teen bergamotti on kuulemma peräisin aidosta eteerisestä öljystä, ei mistään esanssista. Well helou, ei tänne tultu Liptonia lipittämään!
Pieni ravintolahelmi on Uudenmaankadun Penny. Lounaslistalla on vain yksi vaihtoehto ja pöytää joutuu aina jonottamaan, mutta se kannattaa. Päivitämme Tiinan kanssa kuulumisia niin, että emme pureskella ennätä, mikä ei ollenkaan haittaa, sillä ties kuinka pitkään haudutettu possu sulaa kielelle ja on liukkaasti nielaistu.
Yhtenä iltana hampaiden pesun jälkeen iskee armoton pastanhimo. Saan unen vasta kun olen googlannut kaikki seuraavan päivän potentiaaliset pastantarjoajat. Carbonaraa ei keittele kukaan, mutta ajatus Vaelsan makkara-artisokkarigatoneista toimii kuin nukahtamispilleri.
En ehdi syödä viikossa puoliakaan siitä, mistä haaveilen. Maitojuna lähtee, mutta sen hattuhyllyltä, matkalaukun saumojen välistä onnellisen maalaisen nenään leijailee tumman siemenleivän, red velvetin ja sitruunasalmiakkifudgen toisiinsa kietoutuneet tuoksut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti