10/12/2017
Olen synkkyyteen taipuvaista sorttia. Jos joku ärsyttää niin yltiöpositiivisuus. Miksei saa olla rauhassa synkkä? Miksi pitää nähdä asioiden valoisa puoli, vaikka oikeasti näkee vain mustaa? "Jokaisella pilvellä on hopeareunus." -No ei todellakaan ole. "Sateen jälkeen paistaa aina aurinko." -Väärin, tässä maassa sadetta seuraa useimmiten pitkä harmaa kausi. "Smile though your heart is aching." -Noup, never! "Pysy kadun aurinkoisella puolella." -Ilman suojakertoimia, riskibisnes. "Lasi on puoliksi täynnä." -Jep, mutta toinen puolikas on viemärissä.
Pimeyttä paljon pelottavampaa on kaiken näkeminen ruusunpunaisten lasien läpi. Sitä on pian rilleineen sellaisessa hattarassa, että todellisuus katoaa varmemmin kuin pienessä ajatuksia kirkastavassa rämpimisessä koskaan.
Synkkyyksissäni olen kohtalaisen hankalasti lohdutettava. Keskustelumme etenee jotakuinkin näin vähintään kerran kuukaudessa:
Sisäinen Mustonen: -Kaikki menee päin honkia, mikään ei onnistu, en kestä, mistään ei tuu mitään!
Kippari: -Nooooh, nyt vaan tuntuu siltä, kaikki on ihan hyvin.
Sisäinen Mustonen: - Eikä oo, maailma kaatuu!
Kippari: -Noooh, (toinen käsi selvästi ruorilla, katse ulapalla harhaillen) meet nyt nukkumaan, huomenna on parempi.
Sisäinen Mustonen: -Ei oo, en mee!
Kippari: -Noooh, nooh.
Sisäinen Mustonen: -Mummomummo!
Vastaavanlaiset keskustelumme päättyvät usein mummomummoon. Mummomummo on seurausta hyväntahtoisesta pullamössötsemppauksesta. Mummotalkia enemmän tilanteessa auttaisi rohkea maailmanlopun myötäily tai hetken vierellätallaus pimeässä. Tarvitsen kaikkia tunteitani, en sitä, että niitä pitää lakaista mattojen alle piiloon.
Silloin kun oikein puristaa rinnan alta, eivätkä hanat aukea, kaivan esiin terapiasoittolistani. Olohuoneesta ovat päivätanssit kaukana, kun alan mennä läpi harmaan kiven Tapion Juhan, Kilpeläisen Tuuren ja Kaihon karavaanin saattelemana. Ja kas, valonpisarat tavoittavat.
"Eläköön päivät, jotka juoksi iltaan, niiden riemut ja työt, rohkeus mennä vastavirtaan, eläköön hellät yöt ja rakkaus arpinenkin, suru, myös sirpaleet, sillä tarvitsin mä senkin, eläköön kyyneleet!"
Pikku hiljaa herään eloon, iloon, elämään. Maailma nousee kaltevalle paikalleen napojensa väliin. Hongat joustavat. Onnistun ja kestän. Sillä minussa on valo. Ja minussa on yö. Minulla on sitkeä sydän, joka lyö.
PS. Loppuun vielä muistutus ajankohtaisesta tosiasiasta: Pukkia ei ole olemassakaan. Joten saa itkeä ja saa meluta. Puhdistava vaikutuskin on todennäköisesti tehokkaampi kuin marttaliiton ohjeilla tehdyssä joulusiivouksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti