16/12/2017
Kirjoitan sinulle tänne blogiin pienen kirjeen, jos sattuisit tulemiseltasi ehtiä piipahtamaan näillä sivuilla. Tunnut olevan kovin kiireinen. En meinaa saada sinua millään kiinni. Nakotan pysäkillä valmiina hyppäämään kyytiisi, mutta rekesi on tainnut mennä jo. Tai se, millä ikinä liikutkin. Ymmärrän, että nämä säät aiheuttavat sinulle lisähuolta. Täällä toivotaan valkeaa joulua ja ihmemaata, mutta minkäs sinä sille voit, jos joka toinen päivä sataa. Oletkin jo pitkään yrittänyt lanseerata itseäsi ihmisten sydämiin, siellä kun ainakin teoriassa pitäisi olla rauha ja siten säistä viis.
Toivottavasti et ole nöksähtänyt minulle. Myönnän, että olen itsekin nykyisin saamattomampi ylläpitämään suhdettamme. Mutta ei niissäkään ajoissa paljoa järkeä ollut, kun en osannut päästää sinusta irti ja ripustauduin joulukuuseen helmikuun lopulle saakka. Jos noina aikoina olisi ollut trendikästä syödä hyönteisjauhetta, olisin voinut jauhaa ravintoni itse. Sen verran paljon elämää oksien kätköistä kuoriutui sisätiloissa. Muistatko, miten kuuset silloin tuoksuivat, eikä neulasiakaan pudonnut, koska puu oli oikeaoppisesti kaadettu pari päivää ennen aattoa. Vaikka kuinka pinnistän, en enää saa aikaiseksi edes kuusistressiä. Ehkä elämässäni on ollut jo tarpeeksi monta täydellistä kuusta. Ehkä olen valmis aavistuksen toispuoleiselle puulle.
Lahjojenkin suhteen olen nykyisin melko nolla. Olen lopettanut joulukuiset tavaramarkkinat tyystin. En vain usko, että sinut voi kääriä paperiin. Haluan antaa korkeintaan parempiin suihin uppoavia lahjoja tai elämyksiä. Toivon, että kaukaiselle tuntemattomalle hankkimamme viisi sikaa (säkissä) ja vuohi pysyvät hengissä ja ovat saajalleen sellaisia. Sinun toivottelemisesi postin välitykselläkin on jäänyt. Tuli aikoinaan ihan riittävästi nyplättyä pitsiä joulukortteihin ennen 12. päivää. Eiväthän ne sähköiset viestit samaa lämpöaaltoa sinusta välitä, mutta ajatus lienee tärkein.
Toivon, että et ole tulematta pyyhkimättömien hyllynpäällisieni tai kiilloittamattomien pöytähopeiden takia. Kaakeleiden saumojakaan en enää hinkkaa hammasharjalla. Muistan kyllä miltä tuntui syödä kiiltävällä haarukalla kystä kyllä kyynel väsymyksestä silmässä ja sormet kloritille lemuten. Ei miltään. Jos milloinkaan niin silloin luuttusin sinut ihan itse luotani. Vuosi toisensa jälkeen yritin uhmata leipomusjumalia ja leipoa kunniaksesi täydellisen kakun. Kerta toisensa jälkeen vain pettyäkseni itseeni ja siivotakseni (toistamiseen) uunin sen pohjalle ylikuohuneesta taikinasta. Nykyisin koetan loihtia tuoksujasi pakastepiparkakkutaikinalla ja havun tuoksuisilla kynttilöillä. Kunpa jossain vielä myytäisiin hyasinttiaromia.
Vaikka olenkin menettänyt parhaiden jouluihmisaikojeni terän, toivon, että et mene minulta ohi. Vanha ystävä, olet minulle tärkeä.
Rakkaudella,
Jaana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti