17/07/2017
Päätämme olla vuokraamatta autoa. En käy kartturin nopeudella ja tuhansien Italian kilometrien kokemuksella tunnemme navigaattorinaiset. Ne ovat lempeä-äänisiä kamikazeja, jotka heti tiukan paikan tullen kehoittavat kääntymään oikealle (rotkon reunalta mereen), vasemmelle (päin kallioseinämää), tekemään U-käännöksen (kuusikaistaisella moottoritiellä) tai kaikkia kolmea yhtäaikaa. Jätämme laventelinväriset pikkukylät seuraavaan kertaan ja tyydymme junailemaan Côte d'Azurin rantarataa itään ja länteen.
Villefranche-sur-Mer'n kalastajakylään saavumme lounaalle "komisarion aikaan". Restaurant La Mère Germainen listalla möllöttää aamutuoreita punamulloja, siis p u n a m u l l o j a, rakkaan Salvoni lempiherkkuja, joita ei osunut kohdallemme edes Sisiliassa. Matkimme Montalbanon ruokaseremonioita ja syömme mullomme hartaan hiljaisuuden vallitessa.
Villefranchesta jää hyvä maku, samoin Antibesista, jossa makuelämyksistä on kiittäminen Le Don Juania. Vanhojen kaupunkien kapeilla kaduilla muistuttelemme tämän tästä olevamme Italian sijaan Ranskassa.
Cannesin parhainta antia ovat palmut. Vihreät sellaiset. Kaupunki ei puhuttele millään muotoa. Monacolta emme edes odota aitoutta. Cafe De Paris'n terassilla Monte Carlossa olemme kuin haalistuneet mollamaijat, ne lelulaatikon alimmaiset, jotka eivät kiillä eivätkä kimalla. Casinon edustan täyttävät kenkälankin väriset barbiet ja kenit, joiden laukuista, taskuista ja takakonteista pursuaa seteleitä. Kippari siirtää pöytämme tyhjän tuhkakupin sivummalle, koska on varma, että muutoin ohikulkijat alkavat pudotella meille kolikoita. Viihdymme maassa pari tuntia, siinä ajassa uimme Monacon vesissä kuin muikut ja menemme täydestä kuin väärä raha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti