13/07/2016
Kuuden pitkän meripäivän jälkeen saavumme varhain aamulla Pietariin. Hytin ikkunasta avautuu lohduton näky. Olen tehnyt viikon matkaa kohti irrationaalissurrealistisesti toimivia venäläisiä satamaviranomaisia, jotka nyt pitävät kohtaloani käsissään. Kippari on saanut komitealta vuoden takaiseen risteilyyni verrattuna täysin vastakkaiset ohjeet toimia kaltaiseni viisumittoman matkustajan suhteen. Olen laivalla Suomen maaperällä, mutta salongin naama(passi)tarkastuksen tunnelma saa uskomaan, että uniformupukuisella emigrationilla on minulle lippu seuraavaan Siperian junaan. Kipparilla on varattuna koneiston voitelemiseksi viskiä, vodkaa, viiniä ja Fazerin sinistä. Niiden lisäksi joudun vannomaan, etten yritä loikata laivalta. Kippari joutuu takaamaan allakirjoituksellaan numero viidentoista alukseltapoistumiskiellon. Komitealle olen (vanki) number 15, crew-listan viimeinen, epäilyttävä ja silmälläpidettävä. Varmuuden vuoksi jokainen laivan kansilta ulosajettava auto määrätään vielä tarkistettavaksi takakontin matonaluksia myöten. En uskalla liian innokkaasti vannoa, etten pitkällä tikulla laivan kanneltakaan sorkkisi maata. Komitea palaa nimittäin illalla tarkistamaan, että olemme vastustaneet kiusauksemme, tyytyneet isänmaihimme ja että meitä on yhä 15. Muutama kartonki tupakkaa helpottaa köysien irtoamista illalla ja pääsemme suuntaamaan keulan kohti turvallisimpia vesiä.
Seuraavana aamuna hymy on kuin keksillä, saavumme aurinkoiseen Hankoon. Olen ylpeä itsestäni; puolet lisää seilausta ja olisin puolimatruusi. Pari viikkoa keinuvalla alustalla vaatii juuri nyt kuitenkin tasoitustaan. Ennen muutaman päivän kunnon tyttöjuttuövereitä en uhraa ajatustakaan urasuunnitelmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti