25/09/2015
Ajatukseni kiertävät ties monettako päivää. Päätän kirjoittaa niistä(kin). Tapaan kaupungilla vanhan tuttuni, joka on ensimmäistä viikkoa uupumisensa jälkeen työssä, vaikka toipuminen on selvästi kesken. Hän kuuntelee kuulumiseni, kertoo, miten hyvältä näytän ja miten onnellinen hän on puolestani. Mietin, miten harvinaista tällainen on. Voin yhden käden sormilla laskea ne ihmiset, jotka ovat samaan pystyneet. Olen niin onnellinen täällä suloisessa joutilaisuudessani ja tunnen itseni etuoikeutetuksi ja kiitolliseksi. Ei tämä ole itsestään selvää tai tuosta vaan tehtyä. En halua kokea myrkyllistä hiljaisuutta, joka saa kimmeltävän keijupölyn rapisemaan hartioiltani tai joutilaisuuteni näyttämään lähinnä parin vuoden takaiselta voimien keräämiseltä. En ymmärrä miksi voi olla helpompi ajatella, että en pysynyt kivireen kyydissä kuin iloita tästä kanssani. Olen yliherkkä kaikelle vähänkin kateudelta haiskahtavalle. Tästä bling-blingistä en riisu paljettiakaan siksi, että kimmellykseni käy jonkun silmään. Ja kyllä, joka ikinen pyjamassa kotona hissuteltu minuutti on enemmin elämää kuin kivireen kanssa temppuilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti