02/09/2015
Tatittaa, sanoo sienestäjä-ystäväni, kun metsässä ei näy tatin tattia. Niin tekee! Yhden kanttarellisaaliin olen saanut, heinäkuussa, kiitos Franco Pollon. Elokuu oli lämmin ja kuiva, nyt tarvittaisiin ilmeisesti reilusti sadetta, jotta maanalainen elämä putkahtaisi pinnalle. Sienistä ei ota tolkkua, ne elävät ihan omaa elämäänsä. Entiset varmat vakiopaikat ammottavat tyhjyyttään ja ne harvat yksilöt, joita on näkynyt ilmestyvät mitä erikoisempiin paikkoihin. Saaressa muutama hullu kanttarelli kasvoi lähes laiturilla. Kaipaan metsään. Sienen löytäjän ilo on primitiivistä. Mikä onnen tunne, kun muutama syksy takaperin löysin putipuhtoisen 200 grammaa painavan herkkutatin (joka näytti ihan puutarhatonttutatilta!) tai juuri pallomaiset lakkinsa pihveiksi levittäneet ukonsienet! Menen viikonloppuna kuuntelemaan Saimi Hoyerin sienimetsäluentoa. Pitänee kysellä löytyisikö maailmalta sienikuiskaajaa, nyt nimittäin alkaa olla hätä!
Vesi kielellä selaan sienialbumini otoksia edellisiltä syksyiltä. Pliis, alkakaa putkahdella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti