01/01/2018
Terveisiä retriitistä, kustomoidusta sellaisesta! Joulusta on viikko. Aattoillan jälkeen olen kahta ystävätapaamista, pikaista kauppareissua, kampaajalla käyntiä ja yksiä juhlia lukuun ottamatta hiihdellyt sohvan ja jääkaapin väliä. Päivä- ja yöpyjama ovat pitäneet huolen siitä, että olen pysynyt suurin piirtein kärryillä vuorokaudenajan vaihteluista. Vasen käsi on yltänyt sinapilla hunnutettuun kinkkuvoileipään ja oikea suklaakulhoon. Olen ottanut tirsoja vanhan tummanpunaisen satiinitäkin alla ja kuunnellut vuorotellen ruotsalaista dekkaria ja legendaarista elämäntaito-opasta ja hämmästellyt mikä näistä kolmesta loppujen lopuksi kehittää läsnäolon taitojani tehokkaimmin. Olen ajatellut valmiiksi sellaista, josta ei kannata pitää kiinni. Itkenytkin vähän, irrottanut otteita. Ja tullut siihen lopputulokseen, että ulkoinen muotoni, sisäinen valoni ja suurimmaksi osaksi tyhjää länkyttävä mieleni olemme hyvä kombo. En ole vielä valmis sulautumaan universumiin.
Retriittini päättyy yhtä aikaa vuoden kanssa. Istun nojatuolissa ja muutaman sadan metrin päässä sytytettyjen ilotulitusrakettien valo putoaa syliini, kun pidättelen samppanjaa kielelläni niin kauan, että kieltä kihelmöi. Päätän, etten enää koskaan ole se tyttö liikuntatunnilla, joka joukkueita muodostettaessa valittiin viimeiseksi.
Aamulla herätessäni kaipaan raikkaaseen ulkoilmaan. Tekee mieli omenaa, appelsiinia, porkkanaa ja parsakaalia. Sillä se, että omaa sallivan mielen ja muuttuu siksi mitä syö (konjakkisinappiaromiseksi luomupossuksi suklaisella jälkimaulla) on kohdallani tehokkaampaa kuin mikään päätös.
Lehteilen varovasti uuden muistikirjani tyhjiä sivuja. Sen kannessa lukee Oh yes you certainly fucking can. En lupaa mitään. Paitsi uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti