26/03/2016
Muutaman päivän takaiset instaonnenkyyneleeni ovat ehtineet kuivaa moneen otteeseen. Näyttää vahvasti myös siltä, että ne jäävät lajissaan ainutkertaisiksi. En päässyt munineni maineeseen, lento suosioon loppui kanamaisen lyhyeen. Kovin on hiljaista yllä olevan kuvan jälkeen ollut, vaikka kuinka olen suoltanut eetteriin munamateriaalia ja vähän muutakin. Olen somemaailman Liisa, eksyksissä ihmemaassa ja koetan ratkoa mysteeriä, jossa seuraajat ilmoitetaan vähintään kahden numeron ja yhden kirjaimen yhdistelmällä, jossa risuaidat ovat tykkäysten syötteinä tarpeettomia ja jossa kuvien esteettisyydellä ei välttämättä ole kummankaan kanssa mitään tekemistä. Olen kartuttanut seuraajieni heimoa paristakymmenestä kolmeenkymmeneen, mutta olen yhä ketäkukaaneiseuraa-listan kärjessä. Luen uutisen siitä, miten sosiaalinen media ja siellä roikkuminen lisäävät masennusta. Niinpä, ei ole kaukana sängyn pohjalle ikuisiksi ajoiksi jämähtäminen, kun ei kukaan tykkää. Koskaan. Melkein. Ikinä. Vaikka toinen kuinka yrittää ja kotistudiota virittää. Näyttää vahvasti siltä, että pääsen (=joudun) munalla vain (takaisin) (oikeisiin) töihin, kuten lapsuuteni mainos lupasi jo kultaisella -70-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti