06/03/2016
Uusi intohimoni valokuvaus on kahdesti laukeava ase. Tiedän, että jo käsitteen valokuvaus käyttö on suurta ja röyhkeää liioittelua kännykällä räpsimisestäni. Mitä enemmän räpsin sitä enemmän rakastun. Samaan tahtiin myös turhaudun, raivostun, vihastun ja itkeä tihrutan. Halu oppia lisää on suuri, samoin pelko. Miten voisin koskaan ymmärtää kameran toimintaa; aukot, isot sun muut ovat mandariinikiinaa korvilleni. Mietimme kovasti kameran ostamista ja erilaisia vaihtoehtoja, mutta homma hyytyy aina samaan: tarpeeksi selkokielisiä rautalankamalleja ei ole kaupan. Rajalan liikkeessä asioidessamme ymmärrän hiukan paremmin dysfaattisia oppilaitani. Keskittymiseni herpaantuu yllättävän nopeasti ja katse alkaa vaellella epäoleellisuuksiin, kun en kertakaikkiaan ymmärrä myyjän selostuksia, saati kysymyksiä. En ole ollenkaan varma kannattaako mieluista puuhaa tuhota sillä, että tuntee itsensä koko ajan surkeaksi hamaan tulevaan. Periksiantamattomuudellani löydän Firenzestä kaksi koulua, jotka tarjoavat muutaman viikon alkeiskursseja valokuvauksesta. Haaveilen keväisestä Toscanasta ja koetan yhdistää oleskeluun mielekästä tekemistä. Käydessäni kiivasta kirjeenvaihtoa koulujen kanssa, tunne soitellen sotaan lähdöstä vahvistuu: valokuvausta ja kameran käyttöä italiaksi, Madooooonna Saaaanta! Kippari tuntuu ymmärtävän vielä itseänikin paremmin, mihin olen päätäni tunkemassa ja ehdottaa iltalukemiseksi monisivuisia pre-alkeisopintoja suomeksi.
Saan hyvää palautetta kuvieni sommittelusta, kuvakulmista ja tyylistä. Instaan uskollisesti lähes päivittäin, mutta en törmää instagramissa kehenkään muuhun, jolla olisi vain 22 seuraajaa. Siis 22 ihmistä maailmassa viitsii katsella kuviani!! Kaikilla tutuillanikin on massoittain seuraajia. Osa selitystä lienee se, että tutuillani on ystäviä, tuttuja ja verkostoja. Antisosiaalinen petouteni ottaa osumaa, tässäkin lajissa, mutta sisu ei kuole. En malta odottaa, onko tämä tie lopulliseen tuhoon ja turmioon vai johonkin ihan muuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti