12/11/2017
Olen ilmeisesti jotenkin sienimäinen koostumukseltani. Imen itseeni tunteita ja tunnelmia erityisellä imukyvyllä. Vetyn ja turpoan kaikesta tuntumisesta. Muutun raskaaksi kantaa. Joskus ainoa keino keventyä on kuivua käppänäksi. Olen kyllästynyt sienenä olemiseen.
Ihailen zen-naisia. Siksi olen alkanut tietoisesti valmentaa itseäni. Tavoitteeni on muokkautua hillityksi zeniksi, joka elämän kampatessa kaatuu maahan tyynenä, nousee ylös hallitusti ja jatkaa seesteisenä eteen päin mielenrauhaansa menettämättä. Zen-nainen ei ryve eikä jää tuleen makaamaan. Zen-nainen menettää tasapainonsa vain teoreettisesti, hän ei ärsyynny, sadattele eikä kilahtele. Arjen raastinrauta ei riivi hänen pintaansa sienimäiseksi. Hän on elämän viisastuttama, jolle kaikki ei ole yhtä suurta tuntumista.
Olen turhautunut. Muutosprosessini sienestä zeniksi ontuu. Merkittävin treenitulos on venynyt otsalohkon seutu ja tieto siitä, että siellä sijaitsevan itsesäätelykeskukseni nupeilla on kuin onkin tarvittaessa asento, jonka suunta on kaakko+. Tosin sillä seurauksella, että näytän (ja tunnun) tietyissä olosuhteissa lobotomian läpikäyneeltä, en ihannenaiseltani, jolla on the mielenrauha.
Pakko myöntää, tämäkään treeni ei tuota kohdallani kummoista tulosta. Jos ihmisen päässä pyörii päivässä keskimäärin 60 000 ajatusta, mikähän mahtaa olla vastaava lukema tuntemusten kohdalla? Vastaukseen vaikuttanee paitsi sienimäisyys, myös uskallus tuntea ja rohkeus tunnistaa ja sietää tuntemisensa. Mutta mikä oleellisinta, ei ole mitenkään mahdollista, tuskin edes suotavaa oppia suhtautumaan kaikkiin tuntemuksiin zenillä. Olen yrittänyt tehdä juuri tätä - muuttaa tuntemisiani vähemmän tuntuviksi, kuvitellen, että on ylevää ja keski-ikäisen kypsää olla pelkäämättä silloin, kun pelkoon ei löydy järkevää syytä tai häätää surullisuutta kaikin keinoin silloin, kun mikään ei ole huonosti.
Annan tuntua. Elämän kampituksissa olen harvoin seesteinen tai tyyni. En iloitse tasaisesti, vaan lähden useimmiten lapasestani. Tuntuvat hetkeni muistuttavat kriisitilannetta ilotulitetehtaassa. Papatti paukkuu ja noitapilli ujeltaa. Paljon melua, savua ja tulta, säkenöintiäkin. Ja vaikkei aina siltä tunnu, saati näytä, hallitsen zen - sittenkin.
Taideteokset Heidi Bucher/Biennale di Venezia 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti