07/09/2017
Kuulin taannoin autoradiosta keskustelun alun, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan, mikä on heidän suurin saavutuksensa elämässä. Toimittajan mukaan yleisintä, jälkikasvua, ei kelpuutettu vastaukseksi. Tapani mukaan olen lähellä ojan pohjaa kolmen minuutin kuuntelun jälkeen. Ensinnäkin, miten surkeaa voi olla radiokanavien iltapäivätarjonta?! Tykkään kuunnella ajaessani keskusteluja, mutten kestä tasotonta länkytystä mainosten ja samoja kappaleita toistavien levyjen välissä. Useimmiten painan radion mutelle jo parkkiruudussa. Mielenkiintoisille podcasteille olisi tilausta ennen kuin olen oikeasti jorpakossa.
Toiseksi, aihe jää ärsyttävästi kaivelemaan mieltä. Pari viikkoa pää lyö tyhjää. Suurin saavutukseni on toistaiseksi se, kun oivallan, että koko kysymys on erittäin typerä. Alan ymmärtää senkin, miksi kysymyksenasettelu ärsyttää. Yhdistän saavuttamisen suorittamiseen. Ihminen suorittaa aktiivisella toiminnallaan asioita tavoitteenaan saavuttaa asioita. Olen tässä vaiheessa rakkuloilla pelkän sanan suorittaminen kirjoittamisesta. Välttelen nykyisin kaikin keinoin elämän suorittamista.
En tule hullua hurskaammaksi, vaikka kuinka kelaan filminauhaani ja koetan bongata sieltä suuria saavutuksiani. Iso osa on ollut yhtä suurta suorittamista. Koetan kepillä Kipparia. Ehkä viisaus piilee sittenkin miehen päässä. Seuraa filosofista lätinää ja kysymyksen purkamista komponentteihin. Yhteisen neljännesvuosisatamme sijaan saan vastaukseksi trukkikurssin, kipparin pätevyyskirjat ja vihreän baretin. Hyvää päivää! Vastaus todistaa ainoastaan olettamukseni saavutusten ja suoritusten yhteydestä.
En halua vähätellä suorituksia, en omiani enkä muiden. Omistani teidän tarkalleen, mitkä tonnilitrat hikeä, verta ja kyyneliä ne ovat vaatineet. En vain halua olla yhtä kuin suoritukseni. En halua määrittyä sen mukaan, mitä teen, suoritan tai toimitan. Ehkä suurin saavutukseni onkin tämän oivaltaminen. Juoksen ydinitseäni kiinni joka päivä, kompuroin, joskus saavutankin. Silloin tällöin tiedän kristallinkirkkaasti, kuka olen. Ilman, että arvotan itseni saavutusteni ja ennen kaikkea niiden tason mukaan.
Onko siis keski-iän saavuttanut lapseton nainen, jolla on vaihteleva mielenrauha, heittelevä onnellisuus, pitkä lista kyseenalaisia lempinimiä ja tavallisen hyvä elämä saavuttanut mitään suurta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti