08/03/2019
En ole sitten -80-luvun puolivälin ja Tommy Tabermannin Suudelman, Vedenpaisumuksen ja Jumalattaren ollut yhtä truutattu kirjailijan tekstillä kuin olen nyt Mia Kankimäen Yönaisilla. Yönaiset neuvovat: -Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät. Olen ylpeä itsestäni, viittaan kintaalla tutuille, helpoille, keväisille eurooppalaiskaupungeille ja lähden polleana Yönaisten, vaaleanpunaisen valon ja rapistuneiden seinien innoittamana ensimmäiselle matkalleni Afrikkaan. Kuulen kyllä miten Yönaiset kuolevat nauruun haudoissaan; -Marrakech? -Afrikkaa? -Eihän siellä voi edes kaveerata ihmissyöjien kanssa. Toista se oli, kun ampuiltiin leijonia savanneilla ja melottiin pitkin viidakkojokia korsetissa ja pitkässä mustassa hameessa. Olkoonkin, että Marrakech on nössöjen Afrikkaa, lähden reissuun kuin löytöretkelle ikään. Kippari, jolla on kokemusta Tangerin satamakaupungista, suhtautuu matkapuuhiimme oudon hiljaisesti.
Marrekech on vaaleanpunainen. Niin kauniin ja tuhansien vivahteiden vaaleanpunainen, että henki meinaa salpautua. Medinan rosoisuus, rapistuneisuus, rujous - koko sokkeloisten katujen rajuus ja kakofonia ovat pakokaasujen ja katukeittiöiden utuisuttamaa ruusuisuutta. Minne pään kääntääkään, vastassa on ränsistynyt seinä, jota peittävät epämääräisten sähköjohtojen sekamelska, maalaukset ja kirjoitukset, joista en ota tolkkua, mutta joiden sielua hivelevää kauneutta palvon ja rakastan. Muureilla roikkuu mattoja ja peittoja, joiden paljetteihin valo osuu jostain kattojen välistä. Niiden heijastuksessa jopa tummat miehet hohkavat vaaleanpunaista. Tulee halu ikuistaa kaikki, jokainen nyanssi, jokainen sävy. Vielä tuo, ja tuo, yksi vielä.
Kovin pian huomaan, etten pärjää totutulla tyylilläni kaupungissa. En voi rauhassa tuijotella seiniä. Pysähtyminen tarkoittaa, että kymmenet mopot, aasikärryt ja mattorullakuljetukset ajelevat sumeilematta ylitseni, ohikulkijoitten karuselleista puhumattakaan. Pyörin kaikkien jaloissa samalla kun tossukauppias kiskoo oikeasta, kassikauppias vasemmasta hihasta. Marrakech ottaa mittani. Se näyttää paikkansa. Ja omani. Tunnen rajani, mutta Marrakech piirtää ne entistä vahvemmiksi, kuin paksulla mustalla tussilla. Alan saada kiinni Kipparin lähtöhiljaisuudesta.
Pärjäämme rajoinemme kaupungin kanssa kuitenkin mainiosti lähes viikon loppuun. Todennäköisesti liian äänekkäistä madonnoilla manailuista johtuen herra A langettaa ylleni loman viime metreillä marokkolaisen lentsun, joka vie nöyrään kanveesiin. Sitä ennen opin muun muassa, että silmäni ovat sähkönsiniset, että riad on rauhan tyyssija, että Marokossa on ihan helppoa olla tinkimätön, vaikka turistioppaat muuta väittävät ja että hallitsen myös ylös päin tinkimisen. Opin yhtä ja toista Yvesistä ja Pierrestä ja senkin, että ensi kesän aperitiivoni on mitä todennäköisemmin minttutee. Ei, herra A:lla ei ollut lentsun lisäksi muita langetuksia, minttutee vain on yksinkertaisesti järisyttävän hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti