21/09/2018
Olen poiminut itseni tattipöönauttiin. Sillä aikaa kun kuun alkupuolella psyykkaan mieltäni siihen, että lämpimän ja kuivan kesän jälkeen on tyytyminen sienettömään syksyyn, maanalaisissa rihmastoissa käykin melkoinen virkkuu.
Kun totuus sitten valkenee, metsä raikuu ja tattimopo keulii ensimmäisessä sammalikossa. Olen pillistöjen imussa eikä hommaa pysäytä enää mikään. Kuljen tatin kuvat silmissä, en saa rauhaa en päivin enkä öin. Kun en ole metsässä, tunnen luissani ja ytimissäni miten paksu poika ponnistaa varvikon läpi ja taas on mentävä.
Juttelen tateille ja asettelen niitä poseerauksiin. Otoksistani päätellen koetan myös opettaa tatinpoikasia lukemaan. Joihinkin yksilöihin solmiutuu erityisen lämmin suhde. Asutan niitä jääkaapissa sen sijaan, että raaskisin paistaa kaverit pannulla tai viipaloida heidät pakastepusseihin.
Enää tattisilmäni ei säihky kovinkaan kirkkaana. Enemminkin se seisoo tai tapittaa hullun katseella minkä tahansa pöpelikön suuntaan. Metsässä ei ole siunaaman rauhaa. Vaikka kuinka koetan halailla puita, pää vääntää kohti maata. Etukenosta johtuva niskajumi on tällä haavaa pahempana kuin yhdelläkään puhelimen orjalla.
Olen lopen uupunut. Sienet saavat puolestani painua sinne missä pippuri kasvaa. Ainakin kunhan olen tämän tilitettyäni syönyt suihini eilisen retken mustatorvisienet voilla ja pecorinolla, Amaronen kyyditseminä. Ja kunhan eivät painu kreikkalaiselle saarelle. Sillä sinne painuu hermolomaa viettämään tämä tattimaakari. Se on kalimeera kaverit!
Ps. Suosittelen suhtautumaan varauksella syksyn kiinnostavimpaan sienikirjaan, Long Litt Woonin Minun sienipolkuni, vaikka kansiteksti kehuskeleekin sienestyksen parantavalla vaikutuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti