17/05/2016
Tänään ei meinaa millään tehdä mieli lähteä minnekään. Pääni lyö tyhjää pitkälle puoleen päivään ja jumitan aamukahvilla niin, että myöhästyn kaikilta lähdöiltäni. En saa itseäni edes aamulenkille, vaikka aurinko paistaa. Mielessä ei ole mitään vikaa ja päättelen, että alan olla Helsingissä kuin kotonani. Ei tunnu pakolliselta mitata rantaviivaa jokaisena vapaana minuuttina tai ottaa haltuun ennen tallaamattomia alueita. Ja ihan jokusen kahvilan ja ravintolankin voi jättää maistamatta ja seuraavaan kertaan. Olen elänyt kiitettävästi kuin viimeistä päivää. Juuri kun saan armahdettua itseni haahuiluun, alkaa Ellun divaani käydä kallonpohjalihaksiin ja päätän kuitenkin vielä kerran syödä Mayassa. Entisellä kotikadullani oleva pieni, saunankuuma ja ahdas kahviladeli on mainio ja aina tupaten täynnä Punavuoren luovaa voimaa. Lataan lautaselle epäfotogeneettisen keon salaattipöydän runsaita antimia ja ensimmäisen haarukallisen jälkeen näen jo tähtiä. Mayassa tehdään kaikki itse, makkaratkin, ruoka on uskomattoman maukasta ja kympillä syö itsensä järkyttävän onnelliseksi. Eikä siinä vielä kaikki, juuri kun olen kukkulani huipulla porkkanakakkujälkiruokineni sisään astuu blogimaailman ultimatumidolini Stella. Olen salaa valmistautunut tähän kohtaamiseen ja harjoitellut jopa muutamia vuorosanoja. Pasmani menevät sekaisin ja sanat juuttuvat kakkuun, kun Stellalla ei olekaan mukanaan keskustelun avaamista jouhevoittavaa Luna-koiraansa, vaan tatuoitu kollegansa. Pureskelen huolellisesti jokaisen kakunmurun ja stalkkaan idoliani. Luulen, että ikkunan ja sen edessä olevan pellavaverhon läpi voi seuraavan postauksen kuvassa erottua kuin erottuakin oma hahmoni Stellan takana, niin linjoilla istumme. Poistun kaksikon ohi lukukokemuksista vuolaasti kiittelemättä tai tähdistä ja kuista puhumatta. Kiitollisena kohtalon johdatuksesta Mayaan otan kotimatkalla vielä muutaman kuvan korkeuksista toukokuisen iltapäivän valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti