26/05/2016
Huhkimme saaressa koko alkuviikon. Yhtiökumppanimme loistavat hiljaisella poissaolollaan silloin, kun pitää tarttua harjan tai haravan varteen. Kenenkään häiritsemättä annamme sahojen ja trimmerin laulaa, kun siistimme mökkipihaa. Kynnän maan tasalle kalliotontille sopimattoman sireenipusikon. Helteisenä päivänä suojavarusteluni on normaalia silmät esiin jättävää kokonaisuutta huomattavasti kevyempi. Uholla on myös osuutensa siihen, etten malta vaihtaa varvastossuja saappaisiin ja sortseja pitkäpunttisiin housuihin. Seuraukset ovat kohtalokkaat.
Muutaman savottapäivän jälkeisenä aamuna istumme omat Hesarin kappaleet edessämme aamiaispöydässä. Aurinko paistaa, pääskyset kaartelevat sinisellä taivaalla ja idylimme on käsinkosketeltava. Siihen saakka, kun pääsen kotimaan uutisiin. Lehdessä on kevään ties mones juttu punkeista. Uutinen ei kerro mitään, mitä en jo tietäisi. Ensimmäinen diagnosoitu borrelia-tartuntani oli -90-luvun lopulla. Sen jälkeen olen vetänyt hyttysten ohella puutiaisia puoleeni magneetin lailla. Pelkkä katse pöpelikköön riittää. Olen lähes hysteerinen suojapukeutumisessani, en todellakaan poimi kesäkukkakimppuja hiukset hulmuten keveässä pikkumekossa, vaan muistutan lähinnä atomisotaan lähtijää. Punkkisyynin teen kaikkien roskanvietiä pitempien retkien jälkeen millimetrin tarkasti, luonnollisesti myös savottapäivinä. Pääsen uutisessa lopputeksteihin, kun uumenistani kumpuaa pakottava tarve tehdä vielä yksi tarkistus. Kippari on lähellä kulauttaa kahvit väärään kurkkuun, kun kiskon äkillisesti pyjamahousut lattialle. Sisäitä johdatusta seuraamalla tutkin ensimmäisenä polvitaipeet ja mitä löydän??? Siellä lymyää tuo maailmankaikkeuden viheliäin muutaman millin mittainen kamikaze. Tilannetta seuraava metakka on valtaisa. Iljetys ei ole tarttunut ihooni kaikkine voimineen, saan kuin saankin sen irtoamaan kokonaisena naapureille asti kantautuvien tapa se-huutojen tehostamana. Hetken näen elämän vilahtavan silmieni editse, kunnes ymmärrän saaneeni m e r k i n JOLTAKIN! Ilman aamun uutista, ilman salamana iskenyttä vielä kerran tarkistuspakkoa saattaisin olla toinen jalka haudassa. Fyysisen ja henkisen järkytyksen vallassa tilaan välittömsti ajan lääkärikeskuksessa vastaanottoa pitävälle lapsuudenystävälle. Kaveri ei tiedä mitään, mitä en itse tietäisi, mutta käynti rauhoittaa kummasti. Kerron hänelle mehukkain tehostein edellisen punkkidraaman muutaman vuoden takaa Italiasta. Päädyn teho-osastomaisiin olosuhteisiin (iholleni levitetään keltaista töhnää amerikkalaissarjojen malliin) kahden nuoren miessairaanhoitajan pinesttikäsittelyyn pronto soccorson toimenpidehuoneeseen, jossa nivustaipeeseeni (!!) tarttunut zecca nyhdetään irti ja henkiin jäämiseni varmistamiseksi mukaan laitetaan kahden pillerin hevoskuuri. Maassa maan tavalla. Toki itsekin olin valmistautunut tilanteeseen ilman beigejä mummokalsareita.
Se, miten tämä viimeisin yksilö polvitaipeeseeni päätyi jäänee mysteeriksi. Syyttävä sormeni osoittaa kuitenkin Kippariin, joka punkkisyyneistä viis veisaa ja jättää mökkikamppeensa leukapieliäni kiristävään myttyyn makuhuoneen designtuolille. Lahkeiden uumenista ei ole kaaressa pomppivalle viikatebugille kummoinenkaan temppu pujahtaa yön tunteina mehukkaitten fileitteni kimppuun. Niin tai näi, kiitos Tsiisus, kiitos Allah, kiitos Kohtalo or who ever You was. Korkeammat voimat ovat kanssani, tiedän sen nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti