27/05/2019
Ti ti ti taa taa taa ti ti ti, . . . - - - . . .
S O S
MAYDAY
A pu va, a pu va, aaaaa puu va!
Ollapa James Potkukelkan verbaliikka, mutta ei, vetoketjusuuemoji se täällä morsettaa. Sitä vaan, että kissa on vienyt kielen. Että jos sitä näkyy, saa palauttaa. Ja mieluusti vielä niin ystävällismielisesti, että asettelee jonkin pienen houkuttimen ihan kielen päälle, joka ulos pulpahtaessaan toivottavasti avaa vetoketjun ja vapauttaa padon.
Tai on se kissa voinut viedä aivopuoliskonkin. Sen, joka järjestelee viivan pätkistä kirjaimia, sanoja, lauseita ja tarinoita. Vetoketjusuuhymiön lisäksi tuntuu nimittäin myös keltanaamalta, jonka päälaki on säpäleinä. Niin että kaikki ei nyt saata olla korvasientä mikä siltä näyttää. Kiehuvissa vesissä ryöppäystä tässä vähiten kaipaa, kuumottaa muutenkin.
En ole kirjoittanut kahteen kuukauteen, yhteen viikkoon ja kolmeen päivään. Mitä pitempään aikaa on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen käynyt siitä, että jollain ei kellään Jaana Veellä, jostain ei mistään Viipurin naapurista voisi olla mitään sanottavaa yhtään mistään. Olisipa edes joku maxi Sloggi-yhteistyökampanja! Luin nimittäin vallitsevissa emojijamoissani erään suuresti arvostamani somevaikuttajan mielipiteen siitä, että näissä teksteissä olisi suotavaa olla muutakin sanomaa kuin kirjoittajan, tässä tapauksessa Jaana Veen, elämä. Kevyt silkkikangasvetskari huulten välissä kasvoi ajatuksen myötä panssarisuluksi.
Mutta ei ole kissaa eikä ketään muutakaan moittiminen. On ikävä kirjoittamista.
Tahdon takaisin pilliä puhaltelevaksi tötteröhattupääksi, sydänsilmäksi tai kieltä lerpattavaksi kierosilmäksi. Ihan keneksi vain, jolla on edes pöytälaatikkoraapustuksiin tarvittavat elimet tallella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti