29/05/2019
En voi aina ylpeillä käytösnumerollani. Kympin tytön niiata niksauttelut ovat historiaa. Alle kaikkien arvosteluasteikkojen olen mennyt itseni kohtelussa. Se etten ole sanonut peilikuvalleni päivää, antanut suunvuoroa, kuunnellut tai huomioinut on pientä.
Ei niin hirveän kauan aikaa sitten käytin kaiken liikenevän ajan itseni mankeloimiseen, sillä elämääni oli kehittynyt pattitilanne. Liiskasin pattia hartiavoimin. Patti ei siitä pienentynyt, lopulta olimme patin kanssa yhtä. Moitin ja solvasin itseäni kunnes tiesin varmasti, että olin viallinen, todellinen mätäpaise.
Monen kohdalle osuneen ja mankelointiani todistaneen suusta pääsi (toivottavasti) hyvissä aikeissa, sivusta katsojan helppoudella lausuttu kehotus: -Tee jotain, muuta elämäs!
Lausahdus, jota toitotetaan ajattelemattomuuden sietämättömällä keveydellä on vaarallinen ja pelottava. Hullunrohkeille ja -rikkaille se on tietysti sikahelppoa, mutta en kuulu kumpaankaan porukkaan. Pattitilanteesta mätäpaiseeksi-efektissä kiepoessani kehotuksesta tuli vihollinen, jota aloin mielikuvissani tulittaa rynnäkkökiväärillä. Useimmiten piippu osoitti kuitenkin suoraan omien silmien väliin. Miten surkea rääpäle, onneton sontaläjä ja saamaton nahjus olinkaan, kun en tuosta vain moiseen kyennyt. Ja mikä pullamössönössö, joka ei uskaltanut hypätä tyhjän päälle! Piiskasin pelkuruuttani, osaamattomuuttani ja saamattomuuttani. Ja koska lantaa piisasi omasta takaa, sisäinen rikkaruohoni ja vanha vihulaiseni huonommuuden tunne roihahti ennen näkemättömään kukoistukseen.
Asettelin hampaani irveen ja aloin sisukkaasti kehittelemään vaihtoehtoa pahasti tökkivälle tilanteelleni. Täytyyhän asia pystyä ratkaisemaan järjellä, perkele! Sanomattakin on selvää, että lopputulemana oli rusinan ja kuiviin puristetun rätin risteymä, väkisin vääntämisestä tunnoton ihmisriepu, ilman muutosta. Sen voi lohdukseni myöntää, että jos sallin tuolloin itselleni hetken hengitystauon, sain intuitiivisen tuntemuksen jostain, joka oli valovuosien päässä, mutta heitti heikon säteensä tunkioini uumeniin. Toivon kipunan hetkellinen harhainen kokeminen ei kuitenkaan mitenkään helpottanut tilannetta. Päinvastoin, se vaikutti hihhulihommilta. Raivosin itselleni entistä enemmin, sillä tunkion ja valon välissä oli vuoren kokoinen sotkuinen ja harmaa vyyhti, jonka langanpään saatoin nähdä, mutta johon koskeminen ja jonka selvittely-yritykset johtivat vain vyyhdin vanttuuntumiseen. Ja huovutettuna vuoresta tuli entistä isompi.
Noina aikoina Kippari teki mielellään muutaman ylimääräisen törnipäivän, sillä kotona sai helposti sarjatulesta. Kun kievoin sängyssä valveilla yön pimeinä tunteina ja vaadin kuulla jotain kaunista, lohdun sanoja, ainut mitä Kipparista irtosi oli pöpperöisellä unimutinalla lausuttu kukka. Teki mieli täräyttää nyrkillä. Meni pitkään ja kuului monta kukkaa ennen kuin riisuin aseeni, luovuin pakotteista ja tajusin, että kukassa saattoi kuin saattoikin piillä pelastus.
To be continued...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti