IKUISIA RAKKAUKSIA

26/06/2018

Kun haluamme matkustaa helpoimman kautta, suuntaamme Italiaan. Kun emme jaksa laittaa tikkua ristiin kuin juuri ja juuri lentojen hankinnan ja muutaman sähköpostin verran, suuntaamme vanhoille kulmille Toscanaan. Samoihin maisemiin palaaminen kerta toisensa jälkeen ei ole vähääkään tylsää. Kun kaikki on tuttua, ei tarvitse hahmottaa mitään, ei kartoittaa, etsiä, säätää tai valkata. Senkun kiskoo hikiset matkakamppeet niskastaan ja aloittaa dolce vitan. Siinä ei ehdi gattoa sanoa, kun huulilla on jo lasillinen viileää chiarettoa. Joskus elämä on. Törkeän helppoa ja täydellistä. Mannaggia! sanoisi ystäväni Angela.

Edellisestä Toscanassa oleskelustamme on pari vuotta ja ensimmäisinä päivinä on kiire kulkea omia jalanjälkiä paikoissa, jotka ovat erityisen rakkaita. Yksi ylitse muiden on Lucignano, ensimmäinen oikea italialainen kotikaupunkini. Pikkuruisessa kukkulan päällisessä lintukodossa olen ollut onnellisimmillani. Kun kipuamme tarkistamaan ovatko "matalat" majani yhä tolpillaan, niin kuin ne ovat hamalta keskiajalta saakka olleet, törmäämme piazzalla vuokraisäntääni kirjailija-Giuseppeen. 

Kirjailija istuu lukemassa talonsa edustalla samalla penkillä, jolla niin usein itsekin lueskelin ja ilahtuu kohtaamisestamme. Hän kertoo muuttaneensa kirjoineen asuntoon, jossa viimeeksi majailin. Kun menemme sisään, kaksi kerrosta ovat täyttyneet kirjoista, niitä on tuhansia ja asunto tuntuu paljon entistä kodikkaammalta. Kaikki vapaa seinäpinta on kirjahyllyjen peitossa. Talossa on suloinen sekamelska, mutta kirjailijan makuuhuoneessa niteet ovat siististi värikoodattuina string-hyllyille. Jätän kysymättä toimiiko keittiön uuni tai asuuko alakerrassa yhä sama poliziotto kuin muutama vuosi sitten. Tarina rikkinäisestä uunista ja sitä turhan innokkaasti korjaavasta poliisimiehestä löytyy huhtikuun 2016 arkistoista.

Piazzalla loput vanhoista naapureistani ovat joko kuolleet tai menettäneet muistinsa. Milenan talossa asuu joku, joka rakastaa kukkia yhtä paljon kuin luomet kirkkaalla vihreällä maalannut signora Milena aikoinaan. Oven edusta on ruukkuja täynnä.

Via Romalla tapaamme lisää tuttuja, olen bella ja bentornata. Syömme Elisabettan ravintolassa ja istuskelemme pappabaarissa. Pari vuotta ovat olleet Lucignanossa hyviä, pappojen lukumäärä täsmää. Gelsominojen, jasmiinien, paksu sakeanmakea tuoksu leijailee kaikkialla.

Pittoreskiin Cortonaan ajamme vain ja ainoastaan Trattoria Toscanan scaloppinojen takia. Meidät toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi takaisin, mutta huuli alkaa väpättää, kun huomaan, että lempiannostani ei kaikkien syötyjen vuosien jälkeen enää löydykään menusta. Signor Santi vakuuttaa etten joudu uudistumaan; vasikkaa löytyy, samoin soosiaineksia, joten rouva syö pian sitä mitä rouva on aina syönyt, tranquilla! Kipparille Santi ei ehdota pasta arrabbiataa uudetta kertaa. Ensimmäinen on selvästi muistissa, se, jolloin Kipparin piti poistua kadulle löyhyttelemään tulta sammuksiin kangasservetillä kesken ruokailun. Sanonpa vaan, että silloin tyyppi oli very hot.

Pienzassa käymme tervehtimässä ystäväämme Paoloa. Paolo on designer, jonka officine904-brändin lippulaivaliike on tässä pecorinolta tuoksuvassa pikkukaupungissa. Asumme naapureina, mutta emme näe Paoloa koskaan, työpäivät ovat Italiassa pitkiä. Suunnittelija esittelee uusimpia mallejaan ja neronleimauksiaan intohimoisesti. Hän kehuu olallani olevaa kauniisti vanhentunutta luomustaan ja sanoo sen kaipaavan vain vähän niveaa. Scusa Paolo, ymmärsinkö oikein? Kartutan officine-kokoelmaani keikauslaukulla nimeltä Reversa.

Sienaan olen palannut jokaisella Toscanan matkallani vuoden 1996 jälkeen. Siena on opiskelukaupunkini ja siellä kulutetuista koulunpenkeistä on kiittäminen parhaan terävyytensä menettänyttä kielitaitoani. Se on tietääkseni ainoa osa Italiaa, jossa h-kirjain äännetään. Ihmisten jutustelun kuunteleminen kadulla kuulostaa aina yhtä hassulta: "Ciao Rihhardo, vai a haasa?", kyselee nytkin joku Riccardolta, mutta Riccardo ei ole menossa vielä kotiin. Sienaan liittyy paljon rakkaita muistoja, "perheeni" Radit, Palion kiihkeä tunnelma ja Campolla vietetyt illat. En tiedä miksi, mutta ensimmäistä kertaa Siena tuntuu jotenkin uuvahtaneelta. Syömme tutussa ravintolassa Campon takana, käymme Duomolla ja ajelemme puolen tunnin matkan takaisin maailman napaamme.