LA LODOLA

30/06/2018

Kun tulimme Lodolaan ensimmäisen kerran 17 vuotta sitten, alakerran Sala di Varietassa, isossa oleskeluhuoneessa soi vanha italialainen iskelämä Parole. Se on vieläkin yksi lempibiiseistäni. Toisin kuin laulun katala luigi, Lodola on jokaisen sanotun sanan mittainen. Ja paljon enemmänkin. Olen sen suhteen jopa vähän omapitäväinen. On oikein hyvä, etten ole blogikuningatar, jota koko maailma seuraa.

Paria päivää ennen Toscanaan matkaamista puhun puhelimessa Marion kanssa. Siinä vaiheessa olemme vielä ilman kattoa päämme päällä ja koetan saada tolkkua mahdummeko ylipäätään Lodolaan. Puhelusta jää jotenkin omituinen olo, mutta ajattelen sen johtuvan siitä, että Mario on ratin takana tavanomaisessa kiireessään, auto täynnä pikkutyttöjä, talon kolmatta polvea. Soitan Manuelalle, nuorelle emännälle, ja asiamme järjestyy.

Mario on lodolalaisista bestikseni. Talon isäntä on charmantti sardiinialainen, luomumaajussi ja tyylikäs majatalon isäntä. Meistä on tullut vuosien varrella läheisiä ystäviä. Aina kun Mario soittaa, puolet puhelusta on hersyvää, lämmintä naurua. Kun kaarramme portista sisään, meitä ovat vastassa Manuela ja Carlo. Paljastuu, että Mario on kotikonnuillaan Sardiiniassa pojantyttärien ja vaimonsa kanssa. Kukaan, isäntä mukaan lukien, ei ole uskaltanut kertoa asiaa puhelimessa, olivat pelänneet, että itkeä vollotan Kipparin olkaa vasten koko lomani.

Lodola on sydämen majatalo. 1700-luvulta peräisin oleva villa on huolettoman chic, rento ja hienostunut, muttei vähääkään pönötykseen kallistava. Sisustus on perheen designereiden ja antiikkiasiantuntijoiden käsialaa. Lodola on ihmistensä näköinen ja oloinen paikka. Kaikkialla kohtaa rakkauden kauneuteen, maahan ja sen antimiin. Työtä tehdään samalla intohimolla niin pelloilla, kasvimailla, osteriassa kuin b&b:ssakin.

Bestikseni vastaa viljelyksistä. Uima-altaalta avautuvat laaksot kasvavat tänä vuonna kikhernettä, linssejä, viljoja ja lukemattomia eri kasviksia. Sipuleita isäntä oli keväällä istuttanut omin kätösin nelisen tuhatta. Niistä syntyy luomusäilykkeitä ja -marmeladeja. Neuvottelemme sipulinleikkaajan pestistäni jahka sato on kypsää.

Talon toisessa päässä on Marion vanhemman pojan Carlon luotsaama osteria. Chef Carlo on nero, todellinen ruokataiteilija, muuta en voi sanoa. Osterian keittiössä lähiruoka on itsestäänselvyys ja pöytään istuessa on ihanaa jännittää, mitä liitutaululle ja peiliin on milloinkin kirjoitettu. Menua ei ole, kokki punoo mielikuvituksellisia juoniaan sen mukaan, mikä on sesongissa ja mikä inspiroi.

Ruoka on rehtiä ja perinteistä ammentavaa, kaunista ja taivaallisen hyvää. Lodola-viikon jälkeen uusin "jos pitäisi syödä vain yhtä ruokalajia loppuelämänsä ajan" on Carlon parmesaanikasviskohokas. Yhteenkään kuvaan annos ei ehtinyt. Toscanassa syödään paljon lihaa ja ruhosta käytetään lähes kaikki osat. Muistan osterian avajaiset 14 vuoden takaa. Silloin tarjolla oli vartaassa tovin kieponut kokonainen porsas, päineen kaikkineen, kuin keskiaikaisissa syömingeissä. Kasvisruoka on aivan yhtä normaalia. Syöminen on rentoa, eikä ruokavalioista tehdä numeroa.

Hyvästellessämme en meinaa muistaa Mariota kaivata, niin hyvin poika isäänsä tuuraa. Lentokentällä saan viestin Manuelalta. Hänkin ikävöi jo meitä, aivan erityisesti Kipparia. En ole varma, menivätkö tässä paletissa onnen lahjat nyt aivan tasan, mutta kotiin palaamme ainakin kuvut pullollaan sitä itseään. Niinä muutaman asteen kotimaisina kesäpäivinä, kun Wolfordien vyöterökuminauha kierähtää onnenkupuni alapuolelle, muistelen noita täydellisen nautinnon päiviä.