NÄLÄN KULTTUURIA

15/04/2018





Pakko kääntää kulttuurinnälkä toisin päin, sillä emme totisesti tuhlaa Pariisin päiviämme museoita, gallerioita tai monumentteja koluten. Ainoa kultturelli kohteemme on Musée de l'Orangerie, missä pistäydymme Monet'n lummelammikoilla. Alakerran Renoirit, Rousseaut, Modiglianit ja kumppanit viiletämme läpi lounasvasikan kiilto silmissämme. (Ensimmäisinä päivinä syön vasikkaa varmuuden vuoksi kaksi kertaa päivässä siinä pelossa, että se pääsisi loppumaan Ranskan maalta tulevan vajaan viikon aikana).


Tuileries'n puistoa lähemmäs Eiffel-tornia emme pääse. Emme näe riemukaarta, emme Mona Lisaa emmekä Versaillesia. Nälän kulttuurikin on touhuillemme liioiteltu ilmaisu, sillä vatsa ei Pariisissa pääse kurnimaan, kun keskitymme kahviloihin, kulmakuppiloihin ja ravintoloihin. Seuraa poimintoja kulinaristisista kulttuuririennoista Pariisissa:


Lähellä kotia Montmartrella, Sacre Coeur'n ja taiteilija-aukiota halkovan pääkadun tarjontaa emme testaa kirkkaanpunaista creperietä lukuun ottamatta. Paikka on sopivan rähjäinen ja letunpaistaja haudan partaalla, mikä vakuuttaa pettämättömän ravintolavainuni jo vuosi sitten. Täydelliset crepet löytyvät kuitenkin Marais'n La Drogueriestä. Paikka on sakeanaan käryä ja jono seuraavan korttelin kulmalle. Epäilen, että paistajan nahkaan on pinttynyt ikuisiksi ajoiksi letun haju. Uskallan kuitenkin vannoa, että Pariisin paras crepe löytyy täältä.


Sen sijaan Montmartren rinteellä sykkii ihastuttava ranskalainen kuppilakulttuuri ja turisteja on kukkulan huippua huomattavasti vähemmän. Aivan juurella, Rue Lipicillä, sijaitsee elokuvan Amelien kahvila, Cafe des 2 Moulins. 


Montmartren suosikiksemme muodostuu kuitenkin Le Sancerre. Tumman petroolin, havunvihreän, mustan ja kullan sävyinen paikka on brasserie kaikilla ranskalaisilla klassikoilla. Mittavaan testaukseen perustuen julistan paikan croque monsieurin, kaikkien kuppiloiden listoilta löytyvän lämpimän kinkkujuustoleivän, Pariisin parhaaksi. Ikeniä kiristää vieläkin etikkainen vinegrette, jolla leivän lisukesalaatti oli silattu.


Ranskalaisista Art deco- ja Belle Epoque-puitteisista klassikoiden klassikoista tykästymme eniten Le Grand Colbertiin (niin myös Jack Nicholson ja Diane Keaton elokuvassa Jotain annettavaa). Hörpimme ostereita ja sipulisoppaa sekä pääruoaksi sole meuniereä, merianturaa myllärin tapaan, joka on taivaallista. Aion onkia kyseisen vonkaleen myös kotikeittiöön, silläkin uhalla, että se aiheuttaa pikimustan hiilievänjäljen.


Cafe de Flore'ssa syön tatin tart'n, joka on iso ja ruma kuin rukkanen. Kelpo aamupalan jälkipala se joka tapauksessa on lasillisella samppanjaa huuhdeltuna. Kaunein kolmesta on Brasserie Mollard. Paikka on niin peri ranskalainen, että meinaamme jäädä kielinemme kuivin suin. Kippari saa mongertaa tovin, ennen kuin eteen tuodaan vadillinen ostereita.


Viimeisenä päivänä Pariisin sää vääntää suun mutruun, sillä se sotkee picnicsuunnitelmamme Luxemburgin puistossa. Kuvien valkoinen nurmella ei sentään ole lunta, vaikka siltä näyttääkin. Kukkaloisto on vaatimatonta vuoden takaiseen verrattuna.



Olen murheen murtama ja varma, etten kuuna kullan valkeana löydä Pariisista enää mitään suuhun pantavaa, kun kohdalle osuu aivan puiston kulmalla Le Petit Medicis ja kaupungin, ehkä myös koko maapallon paras vasikanmaksa vadelmakastikkeella. Nälkä - mikä mahtava syy elää ja matkustaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti