19/07/2018
Olen melko varma, että universumi ei ole pullamössöpositiivari. Sekään ei taatusti jaksa katsoa kaikkea aina ruusunpunaisten lasien läpi. Luulen, että se tykkää vikinästä ja piipityksestä. Miksi se muuten laittaisi kapuloita rattaisiin ja kaivaisi kuoppia, joihin kompastua. En usko, että se odottaa polvet ruvella tarpovan vaihtavan kadun aurinkoiselle ja tasaiselle puolelle ja ajattelevan, että olipa kiva kuoppa ja ihana kapula. Miksi se haluaisi meiltä pelkkää ylevää syvähenkistason tyyneyttä kohtalokkaissa tilanteissa?
Olen vakuuttunut, että se yrittää takoa päihimme ja eritoten sieluihimme elämän eri sävyjä sysimustineen poikineen. Elo ei ole aina puuteriroosaa, laventelia tai taivaansinistä, vaikka yltiöpositiivinen tulokulma ja sosiaalinen media saattavat sen sellaiseksi värittääkin. Se on myös vauvan kakkaa ronskisti ruskeampaa, verenpunaista ja sapekkaan vihreää - silkkaa oksennuksen kirjoa - sanoi pelottomasti tunteva ihana ystäväni osuvasti. Olen varma, että universumi koettaa rohkaista meitä upottamaan pensselit myös kyseisiin purnukoihin ja maalaamaan elämää rehellisillä sävyillä. Hutivetoja ei ole tarkoitus koko ajan kumitella. Ääriviivojen ei tarvitse olla täydellisiä. Elämää nähnyttä pintaakaan tuskin tarvitsee olla koko ajan heleyttämässä.
Olen tullut kyseiseen johtopäätökseen tutkiessani suhdettani erinäisiin ilmiöihin, muun muassa kesäsäähän. Kun mittari näytti aamuisin yhdeksää ja tuuli oli kaataa lipputangon makuuhuoneen ikkunasta sisään, ei auttanut mitään, kun koetin ajatella, että onpa positiivista, voin tänäänkin kulkea villoissa ja jos kuolen sänkyyni lipputangon nupin osuessa omaani, niin hyvän elämän olen ehtinyt elää. Ei ollut iloa siitäkään, kun huijasin itseni näkemään musteensinisissä pilvissä hopean kimalletta. Tuli vain huono omatunto, koska en ollut rehellinen.
Mutta heti alkaa tapahtua, kun vähän sadattelen, manaan, vaivun synkkyyteen ja katson putkeen liian monta jaksoa Handmaid's talea. Universumi vastaa, kun sille huudetaan. Myös herra Huutosen sääkartat alkavat hehkua pelkkää punaista. Yhtä pontevasti kuin aiemmin synkistelen, kirmaan nyt ylistämässä kiitollisuuttani. Viiletän sydän sulana kesäpuuhasta toiseen. Kalastan ja pulikoin. Hinkkaan lähes puhtaita mattoja mäntysuovalla silkasta hinkkaamisen ilosta. Lapan kaksin käsin kesäherkkuja ja nautin lämmön pehmentämistä sävyistä. Otan kaiken irti keveydestä. Sillä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että tämä ei kestä. Ja niin on juuri hyvä.
Ps. Paitsi että tämä rakkauden sää on sulattanut sydämeni, se on saattanut pehmentää myös aivoni. Parin tunnin päästä nousen, toivottavasti, elämäni ensimmäistä kertaa sup-laudalle. Jos perästä ei kuulu, siihen on vain kaksi syytä: Totuuksien latelijan on vienyt lauta tai lautailu. Molemmista ajattelutavoista on kiittäminen universumia. "Don't be afraid to let them show your true colors..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti