26/06/2017
Selviydyn vieläkin viikonlopusta. Keskikesän riemujuhlinnan sijaan olen ollut kaapattuna Pohjois-Korean tai Siperian työleiriprovinssiin nimeltä Heposalo 86. Ennätämme jäiden lähdön jälkeen mökkisaareen muutamaa päivää ennen juhannusta ja riehumme talikot, kuokat, lapiot, haravat, luudat, luutut ja sahat käsissämme vielä silloinkin, kun vastarannalla vapaudesta nauttivat sytyttelevät kokkojaan.
Mökimme on olympiavuosimallia 1952. Se on mökki isolla M:llä, vartin matkan päässä kodin kaikista mukavuuksista, saaressa, jonne tuulee aina. Raadanta on täysin suhteetonta siihen nähden, miten harvalukuiset ovat ne päivät, kun Kipparin töiden tai reissujemme välissä ennätämme idylistä nauttia. Mutta silloin, kun saareen paistaa aurinko, tuuli on väsynyt ja kallioisella tontilla tuoksuu paahtunut männynneulanen, käsien rakot ovat vain pahoja unia. Silloin käännämme aurinkotuolien selkämykset leiriin päin ja haistatamme pitkät suurelle tuntemattomalle mökkijohtajalle ja pakkotyölle.
Tänä vuonna tilanne eskaloituu myös sään suhteen. Havu tuoksuu ainoastaa suovassa, kun asteita on enimmillään 12. Voi ei sula uusien perunoiden päälle ja rieslingistä tekee mieli keitellä glögiä. Mutta vaikka paatista puuttuu moottori ja huussi on polun päässä, sillä hetkellä, kun radiomankka Kipparin nuoruudesta alkaa rahista vanhaa iskelmää ja pallogrillissä tirisee, valoisan yön taika laskeutuu työleiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti