03/11/2015
Post-Sisilia-olotila ei meinaa talttua arjeksi. Olen sumussa ja haikailen. Kirjoittaminenkaan ei suju, saati kuvaaminen tässä valottomassa maassa. Pää täyttyy mustosen ajatuksista, jotka ovat Ellun kanan aivoille liian suuria ja painavia. Työaikoina olotila on enemmän sääntö kuin poikkeus (eikä yksin minulla, iskee se silloin tällöin jopa maisteri R:aan), mutta kun se tunkee tänne suloisen joutilaisuuden puolelle, alan soimata itseäni. Mitäs tässä oikein jumitan? Mikä oikeus on olla tyytymätön? On marraskuu ja mietin, pitäisikö joutilaisuudessa saada jotain järkevääkin aikaan tulevaa varten. Alkaako olla jo kiire tehdä tulosta? Tutkailen listaa tähän vuoteen liittyvistä haaveistani, jotka Kipparin kanssa kirjoitimme viime talvena paperille, kun vasta suunnittelimme vuorotteluvapaatani. Niistä on jo moni toteutunut tai toteutumassa. Mutta nämä haaveiden väleihin tietoisesti suunnitellut tehottomuuden ja vastuuttomuuden ajat, eikö ne kuitenkin pitäisi hyödyntää? kysyy päänsisäinen mustonen. Vaikka keksimällä uusi mukava ura loppuelämäksi? Miten ei irtoa? Miten nyt noin isosti jumittaa? Miten on noloa palata dolceilun jälkeen takaisin vanhaan työhön, moittii mustonen. Hohhoijaa! Näillä aivoilla, olivatpa ne minkä kokoiset tahansa, on melko kohtuutonta vaatia jumitonta vuotta. Annan mustosen jatkaa, ajattelen hyviä asioita Kipparin ohjeen mukaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Toscana ja rakas ihminen, jolla on huomenna syntymäpäivät. Ajatus kirkastuu, kun alan valmistella hänelle herkkuja. Tekee hyvää tehdä toiselle hyvää. Valitsen hänelle lauseen "You warm my heart."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti