26/05/2017
Jatkan siitä, mihin viimeeksi jäin - kukkahulluudesta. Ei liene epäselvää, että tarvitsen hengissä pysyäkseni jokapäiväisen leivän lisäksi kukkia. Tarkemmin sanottuna koko kukkivaa kasvikuntaa. Flamingonkukka on ainut, jonka kanssa en pääse suhteeseen yrityksistä huolimatta. Se vaikuttaa liian muoviselta ollakseen biologista alkuperää.
Taannoisella Pariisin-reissulla juttelen ostosten lomassa alakerran kukkakaupan nuoren miesfloristin kanssa kukkien elintärkeydestä. Tullemme päätelmään, jonka mukaan ihmiset, jotka eivät piittaa kukista ovat kaikin puolin epäilyttäviä ja arveluttavia tyyppejä. Emme ikinä luottaisi moisiin, missään asiassa.
Rakastan kukkakauppoja ja kukkatoreja. Mikään ei vedä vertoja reheville puutarhoille tai kukkiville puistoille. Puhumattakaan alkukesän luonnosta. Menen siitä täysin sekaisin. Kerran sairastettu borrelioosi, lukemattomat ihoon tarttuneet punkit ja niiden seurauksena syntynyt punkkifobia vain hiukan hillitsevät himoani poimia lähitienoot luonnonkukista putipuhtaiksi. Kielometsälle lähtemiseni muistuttaa varustukseltaan ydinsotaan lähtemistä. Vain kaasunaamari puuttuu. Hankkisin välittömästi kukkienkeruuasukseni ohuen valkoisen muovisen kokohaalarin, jollaista elokuvien tutkijat käyttävät tartuntavaara-alueilla, jos vain tietäisin mistä.
Kukkahulluus tekee järjettömän onnelliseksi. Joskus yön pimeinä tunteina, kun kierin sängyssä saamatta unta ja tuupin Kipparia hereille juttelemaan mukavia, ainut sana mikä nukkuvalta mieheltä irtoaa on kukka. Se on paljon se.
Vietän muutama päivä sitten köyhän naisen hanami-hetken etelä-karjalaisittain. Läheisessä arboretumissa on täydessä sakurassa kaikki kaksi kirsikkapuuta. Ei ihan Tokio, ei edes Roihuvuori, mutta taatusti sama lopputulema. Haista 🌸nen, jos et muuten usko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti