28/05/2017
Kasvikunta pitää yhä paikkaansa ykköshymyilyttäjänä. Koetan ottaa maillia kotkansiiviltä. Ne kerivät itseään valoon maan uumenista lähes eläimellisellä voimalla. Rakastan niitä juuri tuossa vaiheessa, kun ne purkavat suojauksensa ja levittäytyvät siivilleen. Käppyrältä ojentuessaan ne muistuttavat eläinmaailman suosikkejani merihevosia.
Ystäväni Franco Bollo hymyilyttää aina. Erityisesti silloin, kun mies on hurahtaneimmillaan. Parhaillaan Franco menee sekaisin kallioimarteesta. Jahka lihapullan kokoiset korvasienet hiukan poimuuntuvat ja ensimmäiset kanttarellit ilmaantuvat, uskon, että oveani kolkuttaa saaliinsa lakritsiaromilla marinoinut sienimies.
Hymy on lihasliikkeistä lievä siihen iloon, että tasan viikon päästä aukeaa uusi lempipaikkani Satamatie 6. Kuutosesta löytyy kaksi juomamaailman idoliani: Kafe Silmu ja Lehmus Roastery. Kun ranskalaiset ja italialaiset pitävät vielä huolen omista tonteistaan, jää allekirjoittaneelle onnellinen osa: kuppien, kippojen, mukien ja lasien kallistelu.
Vaan enpä ole levännyt laakereillani Silmun remonttitauollakaan. Enin ikävä ja jano ovat pysyneet loitolla, sillä olen saanut pistää näppini uuden kahvilan sisustuspalapeliin. Jumalansormeni on osoittanut armoa peukalo pystyssä yhdelle jos toiselle upealle second hand- ja vintagelöydölle. Vielä useammalle jumalansormi on ollut armoton. Kuljen siivouspäivässä ja pihakirppiksillä haukkana saalistamassa kahvilaan irtaimistoa. Mintunvihreät muutaman euron astiat ovat huippulöytö. Entinen tavarameren seassa haahuiluni alkaa muuttua ammattihaukkamaiseksi toiminnaksi.
Uutiset eivät näinä päivinä liiemmin hymyilytä. Viikonlopun molemmille aamiaisille löytyy jutut, joita ns. hahmot eivät jätä varjoihinsa. Kippari on ruikuttanut miestilaa niin kauan kuin muistan. Nyt lehdessä kerrotaan naisvaja-ilmiöstä. Jään jalostamaan ideaa yön yli, sillä en ole ollenkaan varma, tarvitsenko naistilaani. Vastaus löytyy sunnuntain kolumnista. Olen varma, että tarvitsen naistilakseni puutarhan, jota hoitaa hunkstanssija-puutarhuri ja jonka katetuilla poluilla käyskentelen punaiset varpaankynnet paljastavissa sandaaleissa, ruusunpoimintakori käsivarrella ja jonka riippukeinusta käsin ohjeistan maa-artisokkien viljelyä. Alkaa haiskahtaa myös siltä, että amerikansiskojen tiloihinsa upottamat dollarit eivät ole liioiteltuja. Se, ettei työnnä omia sormiaan multaan, maksaa.
Nyt jo hymyilyttää myös muutaman kesän takainen puutarhatonttuiluni. Kaiken touhotuksen palkaksi palstalta irtosi muutama talidomiporkkana, noin kourallinen raitajuuria ja tasan yhden pyreen verran maa-artisokkaa. Kokemus pakottaa kiinalaisen aforismin tuunaamiseen: Tärkeintä elämässä on jonkun toisen hoitamassa puutarhassa haahuilu. Eikä sekään ole kovin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti