11/12/2016
Reilu kuukausi sitten päätän pontevasti, että joulunalusmatkamme ei suuntaudu tänä vuonna Veneziaan eikä muuallekaan Italiaan vaan Lontooseen. Huomaamme hyvin pian, että niin on päättänyt myös puoli Italiaa. Koetamme turhaan asemoida korvia englantilaiseen höröön kuullaksemme Lontoon murretta, joka paikassa raikaa italia. Meille jää mysteeriksi, miksi joulukuinen Lontoo on italialaisen massaturismin vallassa.
Lontoo jättää pään pyörälle. Rakastun talviseen sumuun, joka vie kaikesta valon ja värin. Rakastun siihen, että leudossa talvisäässä voi pistää pipon päähän, mutta lampsia nilkat paljaina tennareissa. Rakastun massaan hukkumiseen ja rentouteen, lyhyiden keskustelujen kymmeniin thank you very much'in ja please'hin. Rakastun jopa pubeihin. Mutta. Lontoo on uuvuttava kaupunki. Tubetamme tukka putkella maan alla paikasta toiseen, vaikka neljän päivän ohjelmamme on varsin karsittu. Muutama kokeilu kaksikerrosbussilla ja capilla riittävät kokemukseksi Lontoon liikenneruuhkasta. Viiden kohdan ostoslistani on viimeisenä päivänä yhä viisikohtainen. Oxford Street ja Regent Street korjaavat käsitykseni shoppailun raskassarjalaisuudestani, Kippari on kaupoissakiertelypsykoosissa jo ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Ei toivoakaan, että palautumiseen riittäisi haaveilemani terveyskuppilat. Istumme koomassa pubin pöytään pintit ja fish&chipsit edessämme harva se päivä. Poistumme yhtä lailla koomassa. Lontoon jälkeen en enää tiedä olenko chip vai fish.
Mössättyjä herneitä ja marinoituja sipulirenkaita lukuun ottamatta emme näe kasviksia päiviin. Kuvainnollista pint-porkkana Kipparin pyörivien silmien edessä roikottaen pääsen kuin pääsenkin taivaltamaan Harrodsin ja Selfridgesin läpi. Harrodsin upeutta ei käy kieltäminen, mutta Selfridgen Harry kääntyisi kyllä haudassaan, jos näkisi mihin on tultu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti