31/12/2016
Välipäivien parhautta on aikatauluton arki. Tiistaihin mennessä jääkaappi on syöty joulusta tyhjäksi ja ihminen voi keskittyä pastan jauhantaan. Keittelen padallisen Barillan spaghettia ja kultivoin Mutti-purkillisen tuoreilla tomaateilla ja yrteillä. Ei ole ikinä maistunut paremmalta. Paitsi lapsena, jolloin spaghetit sai nykyistä häpeämättömämmin syödä pelkästään voin ja Heinzin ketsupin kanssa. Spaghetti oli metrin mittaisessa leivinpaperipakkausta muistuttavassa pahvitörpössä ja muistaakseni Torino-merkkistä, mutta ketsuppi oli Heinziä. Parasta se oli isosuisessa lasipullossa, josta pläjähti ravistelujen jälkeen lautaselle aina messevät överit. Uskon, että Heinzin ansiosta selvisin lievemmin katkeroituneena siitäkin, että muinoin pikkuveljen nakit kuorittiin, kun itse jouduin syömään makkarat suolineen päivineen. Jos pääsisin haastatteluun, jossa kysyttäisiin, mitä ilman en voi elää, vastaus olisi silmääkään räpäyttämättä Heinz.
Sympaattisin iltapäivän teehetki Lontoon jälkeen on tietysti Silmussa. Parasta elämässä on ehdottomattomuus. Jos ketsuppipullon korkki jääkin joskus auki, se tasapainottuu kupillisella matcha-lattea. Tyytyväisenä filosofiaani ja oman elämäni lifecoachaamiseen kuljen pahaa aavistamatta kirja-aleen.
Siellä, täydellisine joulupallomahoineni, huomaan hetkessä olevani wannabe-Karita Tykkä. Tasapainoni pysyy huojuen pystyssä, sillä Karitakin kertoo vetävänsä joskus överit. Raakaruokaöverit. Päätän ostaa kirjat niiden ulkoisen kauneuden takia ja ryhtyä Karita Tykäksi vasta kun olen viimeistellyt kymmenkunta keskeneräistä juustoa ja muutaman kuplivan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti