19/04/2017
Asumme Ann-Charlotte-nimisen pariisittaren hyvin pariisilaisessa asunnossa kivenheiton päässä Canal Saint-Martinesta. Samaiseen kanaaliin elokuvan Amelie kävi heittelemässä leipiä taskunpohjille kertyneillä lituskakivillä. Porte-St.-Martinin alue on pariisilainen versio Kalliosta. Se on sekoitus eri kulttuureja, rähjäromantiikkaa ja boheemiutta pienellä chictvistillä.
Meillä on kaikki pariisilaisasunnon kliseet, mitä kuvitella osaan. Asumme korkeassa kauniskattoisessa talossa boulevardin varrella. Alakerrassa on kukkakauppa ja vastapäätä bistro. Meillä on takorautakiemuraiset parvekekaiteet, isot ikkunat, vaaleat pellavaverhot, takka ja kipsikoukeroita seinissä ja katossa. Vanha kalanruotolattia narisee ihanasti jalkojen alla ja mustavalkoiseksi kaakeloidun vessan pöntölle jäätyy huhtikuusta huolimatta. Kylpyhuoneessa on amme ja marmoria ja keittiö on Ikeasta. Makuuhuoneen seinän takana haukkuu jonkun viheliäinen Fifi ja sisäpihaa lakaisee viiksekäs talonmies vähintään viidenkymmenen vuoden kokemuksella.
Emme koskaan tapaa vuokraemäntäämme. Olen kuitenkin varma, että Ann-Charlotte on juuri sellainen pariisitar, joista opukseni kertoo: Hän istuu aamiaisella lähikahvilassa ja kirjoittaa merkintöjä rahisevapaperiseen muistikirjaansa (ei koskaan macbookairiin) nauttien samalla maitokahvia ja croisanttiaan ilman että puna sutraantuu pätkääkään. A-C ei ole huomaavinaankaan, vaikka puoli kahvilaa vakoilee hänen eteerisiä touhujaan. Kahvilasta hän poistuu taiteelliseen työhönsä, mahdollisesti johonkin läheiseen galleriaan tai hankkimaan uutta vintagetuolia kokoelmiensa jatkoksi. Illalla hän tapaa ehkä Pierren, ehkä Jacquesin, ehkä molemmat, jos häntä huvittaa. Oli miten oli, hän pukee ihoaan vasten aina vain ja ainoastaan silkkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti