23/04/2017
En ole lukenut Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho-kirjaa, mutta epäilen, että asia liittyy jollain tavalla haarukan pyörittelyyn lautasella ja varpusen nokan kokoisiin suupaloihin. Vakoilen kotikorttelin kantapaikassamme Le Petit Chateau D'Eau:ssa aamiaisella olevaa tyylikästä pariisitarkolmikkoa. Tilaan samat eväät kuin naapuripöydässä, shamppanjalasillislisukkeella.
Syön aamiaiseni viimeiseen muruun ja pisaraan. Yksi voinappi ei riitä mihinkään ja tekee mieli pummia naapureiden lähes koskemattomat Presidentit parempiin suihin. Kaikilla kolmella jää patongin puolikkaat lautasille. Seurueella ei selvästi ole hajuakaan mitä tarkoittaa suloinen kohtuuttomuus.
Saint Martinin kortteleissa on ihania kahviloita ja ravintoloita. Syön aamiaislautaseni typötyhjäksi myös O/hp/e:ssa ja Bob's Juice Barissa.
Lounaaksi pistelen onnellisena vasikkaa, ankkaa ja molempien maksaa. Välipaloiksi uppoaa crèpe jos toinenkin. Viiden tähden sokerisitruunalettu löytyy La Droguerie Du Maraista.
Boulangerieita ja patisserieita on lähes mahdotona ohittaa. Vaikka napa paukkuu piknikeväinä olleista croque monsieureista, quicheista, vadelmatortuista ja macaroneista, tillitän ikkunan takana kuola valuen leivostarjottimia.
Tässä vaiheessa teen jotain, mitä ranskattaret eivät lihomisen lisäksi taatusti tee: röyhtäilen. Reissun puolessa välissä Le Grand Illallisen on käydä hullusti kun oikein mitään ei tee mieli. Onneksi juhlapaikan Chez Julienin chef Helmillä on gourmetkokoiset taideannokset eikä lautaselle jää pyörimään yksikään rapu saati meribassi vadelmalisukkeineen. Sanomattakin on selvää, että kaiken taustalla soi kupliva sinfonia.
Sen minkä puuhiltani ehdin, huomaan, että samaa tyyliä kanssani harjoittavat vain amerikkalaiset turistit. Ranskattarien lautanen ei tyhjene koskaan. Viiden päivän kokemuksella olisin todennäköisesti parempi ranskalainen rekkamies kuin tres chic pariisitar.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti