04/01/2016
Muutaman päivän takainen alkavan vuoden toiveikkuus on suhahtanut toisesta korvasta ulos. Illalla sängyssä kieriessäni älyän, että olen täsmälleen puolessa välissä vapauttani. Kivi jämähtää rinnan alle. Vaikka aikaa on vielä paljon, ymmärrän selkeästi, että onneni on kiinni itsemääräämisoikeudestani, vapaudestani ja siitä, että pidän vähintään 20 kilometrin etäisyyden tiettyyn paikkaan. Kivi muuttuu painavammaksi, kun tajuan, ettei mikään aika riitä muuttamaan minua sinne sopivaksi. Painavimmillaan se on, kun mieleen ei tule ainuttakaan realistista ulospääsytietä. Juuri nyt tuntuu lohduttomalta, siltä, että olen kaikkeen liian vanha, väärinkoulutettu ja myöhässä. Olen viipottanut kesästä saakka onnellisena ellun kanana huolia vailla, kun olisi pitänyt ainakin yrittää nousta siiville. Jos en löydä edes ovia, joita kolkutella, miten mitään uutta voi avautua? Vastaan tulee viisaus: When nothing goes right, go left. Ei naurata yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti